Tietä käyden tien on vanki

Minulle on sanottu usein täällä blogissa, että olen vahva ihminen, annan itsestäni vahvan ihmisen kuvan. Eilenkin sanottiin, että olen vahva, ja minun pitäisi kirjoittaa tarina vahvasta naisesta, jollainen olen itse.

Eilen en pystynyt kirjoittamaan mitään, sillä itkin suurin piirtein koko päivän osuttuani blogiani pilkkavaan keskusteluun, jossa ivattiin tänne kirjoittavia vakiokommentoijia ja aivan ilmeisesti koko blogikeskustelujeni tyyliä. Nimiä ei mainittu, ne oli muutettu, joten selusta on turvattu: ketään ei voi sanoa pilkatun, vaan kyseessä on tietenkin parin kirjoittajan viaton leikkimielinen iloittelu.

Kuorin kilon perunoita, van Gogh, ja hihansuulla oli käyttöä. Kirosin typerän blogini maanrakoon, panin perunat kiehumaan, survoin ne äidin vanhalla puunuijalla soseeksi, panin desilitran keitinvettä ja ruokalusikallisen vehnäjauhoja joukkoon. Päätin tuhota blogini, ja kun jäähdyttelin sosetta ja annoin sen imeltyä, kävin uudelleen lukemassa pilkkakirjoitukset, joita oli tullut jokunen lisää; lisäsin kaksi desiä maitoa ja lusikoin ohjeen mukaisen löysän puuromaisen soseen vuokiin vain puolilleen, ylikiehumisvaaran vuoksi, kirjoitin yhden vuoan kanteen vielä sulatus- ja paisto-ohjeen ja pakastin laatikot odottamaan aaton paistamista. Päätin, etten kirjoita enää mitään, vaikenen lopullisesti, katsoin peiliin ja silmäni olivat punaiset ja jouduin tiputtamaan niihin geelitippoja, koska ne kirvelivät. Tyssääkö minun keskusteluni nyt tähän? Mitä minä sitten teen, jos kieleni viedään?

Aiemmin syksylläkin jossain pilkattiin tiettyä bloggaajaa, joka on tuupattu psykosomaattisista syistä eläkkeelle ja joka luulee keskustelevansa blogissa, mutta vain jankkaa. Tällöinkin itkin, sillä laaja ja kiihkeä keskustelu blogissani kävi kuumimmillaan, ja viite oli selkeä. Että joku voi ajatella minusta niin, että olen tuupattu eläkkeelle psyykkisistä syistä? Hassuinta on, että tiedän tämän "blogittoman" nimimerkin, kirjallisuusihmisen, ja olen kunnioittanut hänen lausahduksiaan hänen omassa blogissaan. Ehkä puukonpisto sattui siksi juuri niin kovaa. Ja kumpi tässä on vahva - hän joka puukottaa vai se joka itkee? Minä ainakin olin haavoitettu, siis heikko.

Avattaren novellissa suorastaan raivostuin Iirikselle, joka mielestäni löperyyttään antoi rakkaansa tuoda uuden rakkaansa saman katon alle, kolmoissymbioosiin. Eihän symbioosissa mitään, mutta se, että uusi suhde ei ollutkaan avoin, vaan se salattiin Iirikseltä. Elämä lepäsi valheella, piilottelulla, johon Iiris itse varsin tietoisesti alkoi mennä mukaan, vaikka epäili ja kärsi. Kun Iiris esimerkiksi sattui kysymään suhteesta jotain hankalaa, mies otti uuden rakkaansa ja lähti tämän kanssa ulos, ja pian Iiris yksinäisyydessään ymmärsi toimineensa väärin. Miestä tulee vain ymmärtää ja rakastaa.

Minusta Iiriksen olisi tullut nousta tulesta, koska hän selvästi kärsi ja oli oman tulkintani mukaan läheisriippuvainen, toisten kommentoijien tulkinnan mukaan rakasti miestä pyyteettömästi, niin kuin naisen tuleekin. Olin havaitsevinani, että edustin ajatuksineni aika yksinäistä koulukuntaa, kun minua Iiriksen käytös harmistutti, mutta jostain syystä ei trion muiden jäsenten. Jotenkin minua ei hätkähdytä se, että rakkaudessa tehdään myös pahaa, vaan se, että joku jää tuleen makaamaan. Pitäisi tehdä Nyyti Nyytiäisen tavoin ja tintata mörölle: Hui, tuo mörkö on niin kamala etten luullutkaan! No, ensin hurja sotatanssi rohkeutta toi ja sitten hampaat mörön häntään, jotta kipunoi..

Kuitenkin - millainen on vahva ihminen tilanteessa, jossa hän kohtaa uhkaa, kuten Iiris toisen naisen tai minä kiusaajia? En kyllä itse tiedä. Joku sanoi jossain viisaasti, että vahva on ihminen, joka osaa suhtautua kaikkeen sopivan kepeästi, ilkeyksiinkin. Kun toisaalta minusta vahvuutta on tuoda herkkyytensä esiin eikä teeskennellä kylmää tai tietämätöntä. Eikö elämästä merkittävin osa kuitenkin eletä tunteen varassa?

Minusta tuntuu, että nuo lehtien lööpeissä esiintyneet itsemurhan tehneet lapsetkin ovat uupuneet vittuilukulttuurin alle. Olleet sillä tavalla turhan heikkoja.

(Maalaus Hugo Simberg)