Tuo mies mua tuijottaa

Kolmetoistavuotiaana sain ehdot matematiikasta, ja äiti värväsi minulle opettajan yhdestä Ristosta, joka oli lomilla mökkiseudulla. Risto oli lukiolainen, matikkanero, ja sitä hullua mutta kaunista sukuhaaraa, josta mies-Ellikin sikisi.

Olin sitten kerran uimassa, kun Risto tuli rantaan ja huusi, että hänellä on tunti aikaa. Seisoi vesirajassa odotti. Uintikaverini nousi ketterästi, mutta minä jäin uimaan edelleen, pää veden pinnalla, muu osa alapuolella. Kun niitä rintojakaan ei saanut uimapuvun alla mihinkään piiloon, pomppisivat sietämättömästi kun kävelisin suoraan kohti. Minä en sitten noussut, vaan uin uimistani, ja kuulin, kun Risto kysyi kaveriltani, että mikä tota vaivaa. En vaan voinut kävellä häiritsevästi juuri saamieni rintojen kanssa miestä päin, kun toinen oikein vahtasi ja suoraan edestä. Ja reidetkin paljaana ja viiva näkyisi taatusti uikkareissa.

Nyt kun mietin asiaa, hukkasin kyllä hyvät sutinat Riston kanssa ujouttani, sillä hän oli selvästi kiinnostunut minusta, ja katsoi vielä useita vuosia myöhemminkin minua kauniisti ja lempeästi. Näitä hukattuja miehiä on elämäni virstanpylväinä enemmän kuin fyysisesti rakastettuja. En osaa sanoa, mitä olen menettänyt, vai olenko mitään. Paljon kauniita katseita kuitenkin muistan, erimuotoisia ja -värisiä silmiä rivissä.

Lukiossa opettaja antoi aineen aiheeksi Lapsuuteni leikkipaikat. Aiheesta oli määrä kirjoittaa niin, että listaa ensin paperille kaikki leikkipaikat, ja sitten numeroi ne tärkeysjärjestykseen ja kirjoittaa kustakin kappaleen, tärkeimmästä eniten, listan viimeisestä vähiten. Erillinen johdatteleva alkulause olisi hyvä, samoin lopetuslause, joka kokoaa leikkipaikat yhteen.

Ei minun aineessani ollut pallokenttiä, ei avaria kotipihoja, ei kaupungin katuja. Minä kirjoitin piilopaikoista, kuten ullakosta ja liiterin ylisistä sekä katosta, jolla kävin lukemassa. Huussissakin istuin jalat seinälle nostettuna, ja poistuin vasta, kun joku tuli sinne. Kaikissa näissä oli turvassa, hetken pois katseiden ulottuvilta, hetken pois isän juomiselta ja voi kuvitella kaiken hyväksi ja eläytyä kirjojen maailmaan. Ja jo ensimmäisenä koulupäivänä ihmismäärä ja hälinä kävi sietämättömäksi ja yritin karata koulusta kotiin, välitunnilla, mutta opettaja sai karkulaisen kiinni ja kuljetti takaisin.

Muistan ensimmäisen opettajanvuoteni, joka oli tuskaa. Olin niin jäykkä, että helmani taisi vapista ja sain usein nieleskellä pala kurkussa. Kärsin myös punastumisen pelosta, ja aina kun muistin sen, punastuin. Kun sitten eräällä luokalla pyysin esimerkkejä inen-päätteisistä yhdyssanoista, niin muuan Antti sanoi että "tuskanpunainen" ja virnuili. "Hyi olkoon, sää oot ilkee", huusi siihen joku hyvis. Ja minä tietenkin punastuin molempien suhtautumista. Koulusta lähdin sitten joskus kotiin ruokatunnille henkari takertuneena takin tamppiin, pyöräilin halki kaupungin ja huomasin henkarin vasta kotona, jossa tietenkin punastuin. Pidin henkarin. Se oli paksua tummanvihreää muovia, parempi kuin omani.

Hassua ajatella, että minusta tuli sittemmin työtovereitteni valitsema monivuotinen luottamusmies, joka toimi rohkeasti esimiestään vastaan, koska tämä oli tehnyt petoksen. Enää en myöskään punastele, tai jos punastun, en häpeä sitä.

Sekin on muuten hassua, miten rohkea ujo on. Hän joutuu elämään lujemmin kuin itsevarmemmat, hän joutuu kamppailemaan enemmän, kärsimään ja tuntemaan enemmän. Kaikki on ujolle itsensä likoonpanoa, heittäytymistä tilanteisiin, jotka muille ovat arkipäiväisiä. Ei ihme, että introvertit vaikuttavatkin - ehkä jopa ovat - ekstrovertteja lahjakkaampia ja syvällisempiä. Kenties jopa älykkäämpiä, sillä eikö nimenomaan tunne- ja älytason syvyys saa ihmisessä aikaan kriittistä suhtautumista asioihin? Vaan sitä en ymmärrä vieläkään, että ekstroverttia pidetään parempana kuin introverttia, jota ohjataan suuntautumaan ulos "kuorestaan". Introvertteja ei hyväksytä yhteiskuntaan omina itsenään.