Ihmisen mielipiteitä

Sain illalla riemastuneen ja pelleilevän puhelinsoiton lapseltani: "Täällä soittaa lehtori!" Hän oli saanut hakemansa vakituisen viran helsinkiläiskoulusta, jossa on toiminut tuntiopettajana. Oi elämän kevät, oikein virka näinä aikoina, kun suuri osa nuorista elää epävarmoissa pätkätöissä. Virkojakin harvoin perustetaan, mutta tähän kouluun niitä perustettiin kolme, ja kaikkiin valittiin talossa jo työskentelevä opettaja.

Aion järjestää tyttärelle juhlat, kun hän tulee pääsiäisenä käymään. Ostan ehkä suurimman suklaamunan, jonka löydän. Marketissa näin yhden pään kokoisen koristepaperissa. Leivon myös kakun ja laitan hyvää ruokaa. Voisimme myös käydä mökillä leikkaamassa omenapuut, jos on hyvä ilma. Koristelen kodin pääsiäiskoristeilla, joita on kenkälaatikollinen, munia ja tipuja ja värillisiä höyheniä. Siskokin lähettää ehkä suklaapaketin, on aina lähettänyt, sillä Saksassa pääsiäinen on iso kevätjuhla, ja kouluista on kahden viikon loma.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen alkanut harkita kirkosta eroamista. Kristillisen nuortenlehden Nuotan Älä alistu! -mediakampanja on vastenmielinen ja epätieteellinen. Toisaalta kirkko on sanoutunut kampanjasta irti, mutta jos uskovaisuus kaikiaan näyttäytyy näin pimeänä mielenhäiriönä, en halua ehkä olla kristillisyyden kanssa tekemisissä. Eniten tässä mietityttää se, että miten kummassa nuoret ovat noin homehtuneita ja tiukkoja ajatuksiltaan.

Pikkukaupungin kiihkouskovaisryhmäkin jyllää paikallislehdessä naurettavasti. Rovastilla itsellään ei olisi mitään homoja vastaan, mutta muuan fundamentalisti uhoaa, että "meidän käy hullusti, jos nousemme Pyhää Jumalaa vastaan, ja tarjoamme tilalle filosofisia, liberalistisia ihmisten mielipiteitä. Pitäisi nöyrtyä ja pyytää anteeksi, ennen kaikkea homojen. Rukoilkaa parannusta!" Mistä näitä mielenpimeyksiä sikiää? Eikö olisi parasta pyytää vain itselle lisää ymmärrystä sietää erilaisuutta?

Jotenkin liitän kirkkoon kuulumisen kirkkorakennuksiin, viehättäviin hautausmaihin ja kirkkomusiikkiin, urkujensoittoon ja Bachiin. Ajattelen, että kiellän sen kaiken, jos eroan kirkosta. Kirkkoon kuuluminen on minulle oikeastaan suuri mosaiikki-ikkuna, jonka läpi näkyy heiluvia puunoksia ja sinitaivasta. Taustalla kuuluu parvella harjoittelevan urkutaiteilijan - voi olla myös kanttori - soolojuoksutuksia. Helvettiä ja ikuista tulta en enää osaa pelätä, niin monessa kiirastulessa ihminen eläissään jo on. Tämä puoli ei siis pelota kirkosta eroamisessa. Se vain, että miten kirkon käy, jos kukaan ei tarvitse sitä enää? Onko kirkkoa ilman sen kristillistä ulottuvuutta? Eihän rakennus ole mitään ilman historiaa.

Näin muuten unta koulusta. Löysin heti luokkani, joka oli kolmannen luokan markkinointilinja. En koskaan pitänyt sihteeri- tai datanomi- tai taloushallintolinjoista yhtä paljon. Markkinoijat olivat lempilapsiani, impulsiivisia ja vilkkaita, hieman villejäkin, osa melkoisia hunsvotteja. Unessa minun tehtäväni oli voittaa heidän luottamuksensa, kääntää heidät puoleeni. Alkuun he eivät olleet minusta kiinnostuneita, mutta tempasin heidät seuraamaan hauskaa tuntiani. Yksi toisensa jälkeen kiinnostui asiasta ja tuli mukaan. Asiaa en muista, mutta jossain vaiheessa kävin jossain ja minulla oli jalassani korkokengät. Unesta jäi miellyttävä tunnelma. Aamulla heräsin aurinkoon. Nyt on noussut kova tuuli, vaakasuoraa lunta menee tuosta ikkunasta kaiken aikaa lännestä Helsinkiin päin.

(Juliste Sylvie Vodáková)