Suhteeni kirjoihin 3: Hyllyni häpeäpilkut

Kirjan ei tarvitse olla hyvä nauttiakseni siitä. Eihän ihmisenkään tarvitse olla hyvä pitääkseni hänestä. Asia on jopa päinvastoin, sillä olen aina pitänyt eniten oppilaista, jotka ovat pahoja poikia, suupaltteja veijareita tai velmuja koltiaisia.

Hyvillä oppilailla ei ole ollut minulle kovinkaan paljon annettavaa, sillä he ovat toteuttaneet monesti vain oppimiaan käyttäytymiskaavoja ja ratkaiseeet yhtälöitä sulavasti mallin mukaan. Helppoa ja mukavaa opettajalle, mutta miten olenkaan unohtanut tähtioppilaani ja miten hyvin muistankaan kaikki lukihäiriöiset, aadeehoodeet, ahdistuneen oloiset kynsienpureskelijat ja takarivistä huutelijat. Muistan senkin Arin, joka pani tuolilleni nastan ja toivotti vallan hyvät pääsiäismunat tai sen Panun, joka irrotti oven saranoiltaan, kun olin tulossa luokkaan ja sain sitten oven puoliksi päälleni.

Kirjahyllyssänikin on häpeäpilkkuja, joista minun toivottiin kirjoittavan. Huonoa kirjallisuutta, jota kuuluu katsoa nenänvartta pitkin. On mm. Heli Laaksosen Pulu uis. Kun joskus kirjoitin Heli Laaksosesta ja runon närkkijöistä blogiini, joku keskustelija moitti minua tuohtuneena, että valistunut ihminen, äidinkielenopettaja, ei saa mainitakaan Heli Laaksosen nimeä. Heli Laaksonen on markkinakone, joka on tehnyt kirjailijuudestaan tuotteen, jota hävittömästi myy ja markkinoi. Eihän oikea runoilija puhu rahasta eikä tee mitään rahan vuoksi. Hänellä on palava kutsumus ja ilmiömäinen sanan lahja, jota hän pakonomaisesti toteuttaa, vaikka ei olisi varaa kuin paitaan päällä. Heli Laaksonen on siis huono runoilija, oikein huono ja tämä häpeäpilkku koristaa kirjastoani edelleen. Mainittakoon, että olen vienyt tätä syntiä pidemmällekin. Olen sijoittanut Laitilan munamarkkinoilla pakarani Katteisen kivelle ja valokuvauttanut itseni siinä, kivi on Laaksosen nimeämä kateellisten kivi. Ehkä osuvakin?

Toisena häpeäpilkkuna mainitsen Valittujen Palojen Kirjavaliot, kolme kappaletta. Kaksi on tullut huutokaupan miljoonalaatikosta ja yksi on lahja säästäväiseltä anopilta, köyhälle kirjallisuudenopiskelijalle. Monta kirjaa yksissä koreissa kansissa, on punaista ja kultaa. Näistä häpeäpilkuista olen lukenut muutaman tarinan henkeä pidätellen, niin jännittävä oli vaikkapa Lumen vangit ja Torni, tulipalokertomus. On vain hyvä, että Valitut palat oli valmiiksi lyhentänyt kertomukset, sillä jo lapsena hyppäsin kirjoisssa mm. maisemakuvausten yli.

Kolmantena häpeäpilkkuna olkoon Huutomerkki-kirjasarja, jota keräskelin joskus divareista. Tähän kuuluu mm. Alas auton pakkovalta, jossa jalankulkijoita kehotetaan pitämään taskussaan vasaraa tai muuta napakkaa iskuvälinettä, jolla pitää hakata jokaista suojatielle tunkeutuvaa peltilehmää. Mitä isompi lommo, sen parempi. Pamflettikirjassa on tällaisia alalukuja: Auto, neljä kirjainta, joihin ei voi luottaa, Pakkoautoistuva yhteiskunta, Jalankulkijan oikeusturva, Yksityisautolla joukkohautaan, Auto vai ihminen, Liikenne ja tasa-arvo, Make Love Not Cars, Enemmmistö r.y:n liikennemanifesti. Muita sarjan kirjoja ovat vaikkapa Terve urheilun maa, jossa on mm. Jouko Tyyrin kirjoitus aiheesta Urheileva luokka. Terho Purisaisen Uusin testamentti taas vakuuttaa, että Vallankumous on välttämätön ja että Opit ovat toissijaisia.

Häpeäpilkkuja on muitakin, oikeastaan niitä taitaa olla suuri osa kirjastostani. Kaari Utrion Eevan tyttäretkin on häpeäpilkku, sillä Utriohan kuuluu samaan sarjaan kuin Laila Hirvisaari, jonka yksi teos minulla myös on, nimeä en muista, mutta olkoon sekin siis pilkkuna muiden joukossa. Sitä paitsi tuo Eevan tyttäret, jonka sain äidiltä joululahjaksi, iski varmaan minuunkin feminismin varhaiset siemenet kuvatessaan varsin laajasti naisen yhteiskunnallista historiaa. Kirjasta muistan kuitenkin parhaiten yhden kuvan, joka kiihotti minua enemmän kuin naisten vapauttaminen miesten orjuudesta. Se oli kuva, jossa kahdelle jalalle noussut sarvipääpukki yhtyi naiseen, joka oli auliisti levittänyt jalkovälinsä tarjolle, jopa koholle. Toisaalla kirjassa on kuva yksisarvisesta, joka istuu neidon vieressä. Tätäkin kuvaa katselin enemmän kuin muita kuvia. Se oli eroottisesti latautunut keskiaikainen piirros.

Tällaisia häpeäpilkkuja tällä kertaa. Kama Sutrakin minulla on, mutta en löydä sitä nyt tähän artikkeliin. Olenkohan piilottanut sen tyttären katseilta? Jos olen, niin silloinhan häpeän sitäkin. Ellen ole, kirja ei kuulu tähän tarinaan. Toisaalta en piilota mitään tyttäreltäni. Mutta jos on niin, että jollain teistä on vaikka pornoa koneellanne väärällä tiedostonimellä, tai Jalluja patjan alla, niin silloinhan tekin häpeätte niitä, vai mitä?

(Maalaus Hieronymus Bosch)