3.3.2011

Suhteeni kirjoihin 2

Suhteeni kirjoihin on myös esineellinen ja ilakoiva, siis aineellinen ja pinnallinen.

Onkin sääli, että kirjat ovat esineenä nykyään hieman haaleita, niissä on usein pelkistetyn tyylitelty kuva tai kansi on vain erilaisia toisiaan leikkaavia pastellinsävyisiä tasopintoja. Jos julkaisisin kirjan, tahtoisin sen kanteen kuvan, jossa on ihmisiä. Ihmisistähän kirjat kertovat eikä abstrakteista kuvioista.


Kirjoissa on lisäksi useimmiten erillinen kansipaperi, jota ei raatsi heittää pois, rumuudesta huolimatta. Toisaalta sen lievettä voi käyttää kirjanmerkkinä, jos kirja ei ole paksu. Kirjastossa säästettäisiin merkittävä määrä työtunteja, jos kirjassa ei olisi näitä erillisiä kuoripeitteitä kannessa, joiden vuoksi muovittaminen hankaloituu erikoisesti kirjan seläkkeen ala- ja yläosan muovilipsua taitettaessa. Tuskailin, kun tein tätä kohtaa ollessani kymmenvuotiaana lapsityövoimana Pikkukaupungin kirjastossa muovitus- ja leimaustöissä.


Vanhat kirjat ovat kauniita, ruskeansävyisiä tai harmaanhimmeitä, vain kansitekstillä varustettuja kuvattomia aarteita. Jokin taitavasti piirretty painokuva tai logo saattaa kannessa olla. Sellaisen kirjan saatan ostaa pelkän kannenkin vuoksi. Viimeksi ostin kirpputorilta kaksi vanhaa kirjaa, joita en sen koommin ole avannut, kunhan työnsin hyllyyn ihailtuani ensin niiden kantta ja hipelöityäni niiden pehmeyttä ja sivunreunojen kuluneisuutta sormissani. Luin sanoja sieltä täältä. Se riitti.


Eniten kirjoissa pidän punaruskean ja okran eri sävyistä. Kirjan nimen tulisi olla vaakasuoraan luettavissa, ei pystysuoraan, sillä kirjastoissa alkaa usein huimata kun kulkee pää vinossa hyllyriviltä toiselle, tutkii nimekkeitä lattiasta kattoon. Ei pitäisi julkaista niin ohutta kirjaa, jonka selkämykseen nimi ei mahdu!


Kaikkein vanhimmat ja kauneimmat kirjani ovat uskonnollisia opuksia 1800-luvulta, äidin puolen peruja. Teksti on koristeellista fraktuuraa, paperi ruskeankeltaista, lehdet risareunaisia. On
Arndtin Postilla, joka sisältää Ewangeliumien hengellisiä ja rakentavaisia selityksiä. On myös Tien-osottaja ijankaikkiseen elämään sekä Pyhät Tutkistelemukset ja Jokapäiväisen Jumalisuuden harjoitukset. Viime mainitussa pohditaan erityisesti ikuisuuskysymystä "kusta sieluni autuuden, kusta lewon löytää".

Isän puoleisesta suvusta on minulle kulkeutunut käytännöllisempää ja hivenen maallisempaa vanhaa kirjallisuutta, mm. Liverpoolin piispan
J. C. Rylen Ystävällisiä neuvoja nuorukaisille. Teos on laadittu, koska "ahkeroi perkele erityisesti turmella nuorukaisten sieluja, vaikk'eivät he itse näy sitä aavistavan". On myös Vänrikki Stoolin tarinat kahdella tapaa, Paavo Cajanderin ja Otto Mannisen hieman eroavina suomennoksina. Mannisen suomennoksessa on Edelfeldtin kuvitus, jota olen lapsena paikoin tehostanut puuliiduilla. Olen värittänyt esimerkiksi Runebergin tukan ja nuoren sotilaspojan paidan siniseksi, Dunckerin housut ja Maamme-laulun taivaan punaiseksi, samoin vanhan Speltin hevosen harjan. Torpan tyttöön en ole koskenut, sillä hänen turha odotuksensa liikutti minua.

Nykyään ostopäätökseeni vaikuttaa sisällön lisäksi kirjan käyttömukavuuskin. Ostan mieluiten pienikokoisen pehmeäkantisen kirjan, koska sitä pääsee lähemmäksi kuin kovakantista. Pokkarit ovat mainio keksintö, ellei teksti ole liian pientä. Toisaalta en peru ostoaietta, vaikka kirja olisi painava ja hankala käsitellä, jos sisältö kiinnostaa. Näin on esimerkiksi aiemmin mainitsemani 800-sivuisen ja kovakantisen
Zetterbergin Viron Historian tapauksessa.

Myös exlibriksiin on aina kiinnitetty taiteellista huomiota ja ambitiota. Muistan jossain valitun joskus kauneimman kirjankannenkin, samoin kauneimman exlibriksen.
Toisaalta exlibris-ajatus on hassu: leimata omat kirjat. Kirjathan monesti ensimmäisinä kuolinpesistä heivataan yli laidan. Harvan lapset tahtovat uusiin koteihinsa vanhempien pölyistä kirjastoa.

(
Maalaus George Seurat)

91 kommenttia:

  1. Ihmiset kannessa ovat ok, mutta kauhein kansi mitä tiedän ja osaan kuvitella, on sellainen jossa käytetään esim. kyseisestä kirjasta tehdyn uuden elokuvan henkilökuvia.

    Olin näkeviäni Huovisen Havukka-ahon pokkarina, jossa Konstana kannessa irvisteli Raid. Katsoin heti muualle ja poistuin vavahtelevin jaloin kauemmaksi tästä pyhäinhäväistyksestä.

    Jeesus perkele - minähän alan ymmärtää muslimeja, jotka kieltävät Muhammedin kuvan käytön!

    VastaaPoista
  2. Voi vittu kun sulla on taas nätti kuva! (Vaikka siinä naisia vähän esineellistetäänkin. Ja yhtä homoa.) Mistä sinä näitä täysiosumia löydät, muruseni?

    VastaaPoista
  3. Voi että sulla on mielenkiintoisia kirjoja! Etenkin tuon haluaisin lukea, tuon joka opettaa meitä kaikenikäisiä maskuliineja käyttäytymään kunnolla ... "vaikk'eivät he itse näy sitä aavistavan".

    Joskus, kun on ostanut nidotun kirjan jonka sivuja joutuu (leipä)veitsellä leikkaamaan irti... se tuntuu juhlalliselta toimitukselta. Melkein alkaa stondata. (Tai ei nyt sentään.) Kirjat, kirjat !

    VastaaPoista
  4. Jos Raidin kuva irvistelisi minun uusimmassa Havukassani, en olisi taatusti ostanut kirjaa. Hyi kauhistus! Vain elämäkerroissa valokuva on kai paikallaan.

    Tuo ihminen kannessa -ilmaisuni viittaa lähinnä käyttämäni kuvan kaltaiseen taiteeseen. Ei realistiseen, vaan vähän symboliseen suuntaan.

    VastaaPoista
  5. Kuvia löytää kaikkialta, anonyymi. Osa on taidekirjoistani, mutta suuri osa netistä.

    Etsin uusia elämyksiä usein kirjoittamalla jonkin sattumanvaraisen hakusanan Googlen kuvahakuun, vaikka sadness paintings posters. Availen sitten linkkejä ja pääsen yhä pidemmälle kuvavarastojeni kartuttamisessa.

    Tänään löysin Hannnu Riikosen, ja hänen kuvaansa tulee luullakseni runo.

    VastaaPoista
  6. Kolmannella perään.

    Minusta sellaista kirjaa, jossa on vielä sivut vanhastaan kiinni, ei saa edes norsunluisella eikä hopeapäisellä paperiveitsellä - jollainen minulla on - avata. Sellainen esine on pyhä. Se saa säilyä neitsyenä.

    VastaaPoista
  7. Vanhan mallin sapo-sarjan kannet ovat hienoja. Kansikuvan perusteella tiedän monen keräävän vanhoja dekkareita, myös sellaisia joiden sisältö on aivan tuubaa.

    Vanhoja sapoja minullakin oli reilu puoli metriä mutta annoin ne pois, kun joku väitti haluavansa niitä lukea.

    Tuo Kapitulentti Stoolin horinat Mannis/Edelfelt-painoksena on hyllyssäni, porilaisten marssista mieleeni tulee nakkikioski. Edelfeltin kuvat saattaisivat olla melkein hyviä, mutta kirjan tumma painojälki tekee ne huonommiksi kuin ovat.

    VastaaPoista
  8. Ai niin, yksi oma suosikkini on J.K.Juntusen kansikuva Fredric Brownin kirjaan "Marsilaiset menkää kotiin".

    Pieni häijy vihreä mies katselee siinä kulmiensa alta kieli ulkona ja näyttää keskisormea katsojalleen.

    Tuon kansikuvan vuoksi sen taisin aikanaan tilatakin Soundilehden luetteloista.

    VastaaPoista
  9. Riku,

    kynä käteen sitten vaan, jos Edelfeldt ei tyydytä. Niin minäkin tein, eikä edes harmita sanottavammin.

    Sotilaiden paitoihin voi kirjailla vaikka rasteja. Ja Sven Tuuvalle piirtää tötteröhatun paljaaseen päähän.

    Sapojen kannet ovat hienoja! Samaten joidenkin vanhojen sarjakuvakirjojen. Yhden jännärisarjan kansikuvaa käytin monesti blogikuvana, vaan enpäs nyt muista nimeä.

    VastaaPoista
  10. Minä olen jo luopunut kirjojen kuvittamisesta, kouluaikoina piirtelin runsaasti hitlerviiksiä ja muuta rekvisiittaa kirjoihin.

    Silti, kun olen oikein naivistisella päällä, yhä minua naurattaa oppi-/peruskoulun aikainen historian kirjamme "Vuosisadat vierivät", jossa jostain syystä luki "Vuohiparat pierivät".

    VastaaPoista
  11. Vuohiparat pierivät on kieltämättä aika makea.

    Meillä päin piirrettiin koulukirjoihin naisenpäitä ja figuureja. Vieressä luki englanninkielisiä rakkauslaulujen säkeitä ja poikien nimiä.

    Kaikkein tylsin koulukirja oli uskonnonkirja, etenkin kirkkohistoria. Kuvitella, me opiskelimme jonkin kurssin verran kirkkohistoriaa!

    VastaaPoista
  12. Kirjoja on moneen tarkoitukseen!

    Ex-divarinpitää nyt jo eläköitynyt nainen kertoi myyneensä kirjakauppa-aikoinaan 137 cm (tai jotakin sinne päin) roosakantisia kirjoja. Siis varsin monta kirjan selkämystä.

    Niiden paikka oli täyttää yhden vauraan vaan ei ehkä kovin kirjallisen rouvan kirjahyllyn kolo verhoihin sointuvasti.

    Kirjoilla on monta tehtävää.

    VastaaPoista
  13. Olen kuullut vastaavasta, Kuunkuiske. Tuollaisessa kirja ei mielestäni ole enää edes kaunis esine, vaan pinta, verho, jolla katetaan tilaa.

    Vaan mitäpä siihen on sanomista. En tiedä, onko se sen kummempaa, kuin verhota itsensä trendivaatteeseen. Sekin on symboli, jonka on määrä viestiä meistä sitä, mitä haluamme ulosantaa.

    VastaaPoista
  14. Siri Hustvedin Vapiseva nainen on mielenkiintoinen. Kävin kirjastossa kysymässä, mutta oli pitkä jono, kävelin Suomalaiseen, oli liian kallis: 29,89€. Kirjakerhossa maksaisi 23€+post. Ei kynnet ylety siihenkään nyt.No, sehän on vain pidemmän puoleinen epigriisi, voisi joku tokaista. Sen verran kirjaa kuitenkin hypistelin, että ennakkoarvostelut lukeneena osasin ajatella sen itselleni sopivaksi luettavaksi.

    Kirjat ovat uutena ostettuina kalliita ylellisyystavaroita ja harkiten hankittavia (paitsi alesta, kirppareilta tai divareista). Pettymys on kohtalainen kun huomaa hankkineensa teoksen, joka osoittautuu itselle sopimattomaksi. Niin kuin mulle kävi Joensuun Rautahuoneen kanssa: En tykännyt kovasti joten petyin sekä itse kirjaan että sen julkisiin arvostelijoihin, kriitikoihin jotka ylistelivät sitä.

    Nyt mulla on menossa jo aikaa hankittu kirja Punavankileirit 1918, Suomalainen murhenäytelmä. Sopivaa Mussolinin elämänkerran jälkeen?

    Ei tartte ihmetellä, jos omatkin kirjoitukset sitten ovat sellaisia synkkiä yksinpuheluja.

    VastaaPoista
  15. Ostan nykyisin kirjani yleisimmin bookplus.fi:stä, koska siellä kirja on aina halvempi kuin Suomalaisessa tai muualla. Tuo Vapiseva nainenkin oli 23,95 + postimaksu. Muut kirjat voivat olla tätäkin halvempia.

    Olen alkanut ostaa itselleni kirjoja liiankin huolettomasti. Minulla kun ei enää ole lasta elätettävänä, eikä muuta kuin vähän kattoremonttivelkaa, voin käyttää rahaa kirjoihin, vaikka muita kipeämpiäkin rahanreikiä olisi.

    Ymmärrän hyvin, että monilapsisen perheen vanhemmat eivät ostele kirjoja, vaikka mieli tekisi. Kirjan hinnalla saa sentään jo hyvät ruoka-aineet perheelle muutamaksi päiväksi, jos perusruuat ovat varastossa. Tai lapselle vaatteen.

    Sinänsähän kirja ei ole kallis, jos vertaa hintaa aikakauslehteen. Parin kolme naistenlehden hinta. Tai jos miettii kirjailijan työpanosta.

    VastaaPoista
  16. Vierailin kerran varakkaassa huushollissa, jossa koko seinän peittävä kirjahylly oli täytetty niin, että kirjojen kannet muodostivat laajoja väripintoja. Hyllykkö muistutti modernia maalausta.
    Erikoista oli se, että yhdessäkään kirjassa ei ollut ainuttakaan sivua. Kansien välissä oli pala styroksia. Nämä teokset oli hankittu konkurssin tehneestä suuresta huonekalukaupasta hyvin edullisesti. Siellä niitä käytetään elävöittämään myytäviä hyllykköjä. Kokeilkaapa joskus varsin niitä myymälöiden kirjoja: keveitä ovat!
    Mikä parasta - korosti talon isäntä - hyllykkö kaksinkertaisti seinän eristyskyvyn. Styrox-kirjat oli ladottu pohjoisseinälle, jossa hyöty oli suurin.
    Isäntä kertoi vielä, että hän oli latonut yli jääneet kirjat kesämökin välipohjaan eristeeksi.
    Oikeita kirjoja koko talossa ei ollut ainttakaan, ei siis edes sitä perinteistä perheraamattua.
    Olen nähnyt styrox-kirjoja parissa muussakin huushollissa, mutta silloin ne olivat vain parin lasihyllyn koristeina matkamuistojen seassa.
    Yllättävän monet ihmiset valitsevat kirjat niiden selkien värin tai "hienouden" mukaan. Vanhat nahkaselkäiset tekevät aina sivistyneimmän vaikutuksen.
    Olen tainnut kertoakin, että tyhjennän omia hyllyjäni säännöllisesti. Saan viran puolesta kirjoja myös ilmaiseksi enkä juuri niitä säilytä arvostelun tekemisen jälkeen.
    Kun löydän hyllystäni kirjan, johon en tunne enää minkäänlaista kutsumusta, annan sen paikalliseen divariin ilmaiseksi.
    Sen olen huomannut, että jos joskus törmää ainutlaatuisuutta henkivään kirjaan se kannattaa ostaa, vaikka hinta olisi kovakin. Pietarilaisesta divarista ostin markka-aikaan 1500 markan kirjan, joka haukkui hintansa hyvin pian. Tukholman kirjamessuilta jätin ostamatta 2000 markan kirjan, jota saituutta nyt sitten kadun.

    VastaaPoista
  17. Jokseenkin uskomattomalta tuntuu ihmisten kulttuurinnälän moninaiset muodot, niin kuin van V:n hyllytarinasta ilmenee.

    Itse olen kummastellut jo sitäkin, että jollakulla ylipäänsä on hyllyt jonkinlaisessa systemaattisessa järjestyksessä, kuten aakkosjärjestyksessä. Minulla on vain ammattikirjallisuus omissa hyllyissään, muut miten sattuu. Hankalaa tietenkin,kun hakee jotain pientä kirjaa, jota silmä ei heti havaitse. Nytkin minulla on puolikas erästä vanhaa kirjaa kateissa, ja epäilen, että se on pudonnut hyllyn takaseinän kautta seinän väliin.

    Olen ajatellut ottaa kirppispöydän keväällä. Tahdon tyhjentää huusholliani, ja keventää kirjahyllyjäni. Kuulin vain, että kirjoja ei kukaan enää osta.

    VastaaPoista
  18. Joskus lapsena piruilin faijalle kotitaloaan esittäneestä taulusta, jonka joltain harrastemaalarilta tilasi; puolusteli hintaa vielä komeilla kehyksillä.

    Kerroin amerikkalaisista filmeistä, joissa varkaat leikkaavat taulun veitsellä irti kehyksistään. - Sanoin että vastaavassa tilanteessa varkaat veisivät meiltä vain kehykset, taulun jättäisivät siistillä rullalla lattialle.

    Ontoista kirjoista minulla on vain sen verran kokemusta, että pikkunappuloina isoveljeni koversi jostain paksusta kirjasta sisällykset pois piipulle, jonka salaa oli koulun käsityötunnilla valmistanut. Luultavasti hänkin sai ideansa joistain filmeistä.

    VastaaPoista
  19. Opettajaisäni piti ankaraa jöötiä (eli kuria) meille pojille. Pakkohan sen oli, kun meitä oli neljä, ja me oltiin aika rasavillejä. Esimerkiksi lastenhuoneesta piti sammuttaa valot klo 21:00. Niinpä minä aina iltaöisin peiton alla luin taskulampun valossa romskuja. Kerrankin, kun isä yllätti minut, luin semmoista nuorisoromaania (koska olin nuori) jonka nimi oli "Mustaa valoa". Isäni, kun oli ottanut kirjan minulta pois (ja taskulampunkin) ihmetteli kauan aikaa "Mustaa valoa... mitäs se semmote on?" ...

    VastaaPoista
  20. Kerran - tai tämän olen tainnut jo kertoakin, oppikoulupoikakollina sain lainaksi eräältä teurastajan pojalta (Heikiltä) Agnar Myklen "Laulu punaisesta rubiinista" romskun. Isäni onnistui takavarikoimaan senkin minulta; se kun moraalisesti ei kuulema sopinut minulle. (Voihan fittan.) Yöllä ajattelin että "voihan muurahaiset sentään, mun pitää huomenna palauttaa se sille Heikille. Mitä mää teen?" Minä tein niin että hiivin hänen makuhuoneeseensa, jossa hän nukkui vaimonsa (siis minun äitini) vieressä, ja kuorsasi. Löysin kirjan hänen lipastonlaatikostaan. Siten sain sen palautettua Hessulle.

    Ps. Huvittavinta oli - ja tää on totta - isän kirjanmerkki oli sivulla 176. Kauheen nopeesti se oli ehtiny lukee!

    VastaaPoista
  21. Kirjat ovat kohtaloni. Yhteen aikaan kätkin niiden sisälle - älkää kysykö miksi? - seteleitä. Ja unohdin. (Minä unohdan äkkiä mitä minä teen. Ja myös sen mitä - pahaa - muut tekevät minulle.) Mutta muutaman kerran ole ällistynyt kun olen avannut jonkun kirjan (jonka olen ottanut hyllystäni) ja sieltä on pöllähtänyt pari satasen seteliä... Ps. Se ei oo purru toisinpäin! Nimittäin kerran kun olin akuutissa likviditeettiongelmissa niin aloin toivorikkaasti plaramaan kirjojani. Löysinkö jotain? No, en! En. Oli vaan "sanoja sanoja sanoja"...

    VastaaPoista
  22. Meidän faijan vakiokommentti iltaisin oli "ja nyt valot pyörryksiin", sitten se räppäsi valot pois ja naureskeli tavalla joka vit...ärsyttää vieläkin.

    Mustasta valosta se olisi varmaan hyppinyt tasajalkaa riemusta hohottaen: "Tässä sitä on mustaa valoa, hehheheh..."

    VastaaPoista
  23. Mitähän kaikkea ihmiset ovat kirjoihin kätkeneet? Olen löytänyt kirjoista markan setelin, lehtileikkeitä, joissa on ollut monenlaisia juttuja, Suomen Kuvalehden syntymäpäiväuutisia tai esimerkiksi Mannerheimin kuva.

    Itse olen säilönyt kirjan väliin mm. kukkien ja puiden lehtiä ja nelilehtiapiloita. Jokin aika sitten avasin ensirakkaudeltani saamani Oikukas tuuli -tankakirjan. Sieltä tupsahti kellertävä freesian kukinto, jonka olin saanut häneltä. Aika suloista.

    Kesämökkipaikkakuntani sukulaisilla muuten, niilä kepuleilla, on talonsa seinällä myös tuollainen Rikun mainitsema komearaaminen kuva talostaan. Kuva vain on ilmakuva, joka oli valtavan hienoa, kun olin lapsi. Oikein ilmakuva ja hienot raamit.

    VastaaPoista
  24. Minulta ei ole koskaan sammutettu valoja alta, eikä sanottu, että lukeminen pilaa silmät, kuten monelle kaverilleni. Sen sijaan en saanut kulkea sunnuntaisin shortseissa kylillä, en kusaista isolta kiveltä alas maahan enkä uida kirkonmenojen aikana, silloin kun olin kesällä maalla.

    PS Olen kyllä lukenut taskulampulla täkin alla, luultavasti kokeilusyistä, että miltä se tuntuu.

    VastaaPoista
  25. Vanha kikka, jota itsekin joskus nuorena käytin, oli kovertaa raamattuun taskumatin mentävä kolo. Siellä se oli helskutin hyvässä turvassa. Meillä nimittäin vanhemmat olivat raittiita. Kirjan sisässä pullo oli aina valmiina otettavaksi matkaan, minne sitten matka veikin. Isä joskus epäluuloisena kolasi laatikoitani, arvasi kyllä, että naukiskelen, mutta eipä älynnyt tsekata raamattua.

    Olen myös nähnyt korurasian, joka niinikään oli sijoitettu raamattuun koverrettuun tilaan. Rasian omistaja oli varma, etteivät rosvot ainakaan raamattua avaa kalleuksiaan etsiessään. Siinä hän olikin oikeassa. Jopa rosvo tietää, että raamatun käyttö muuhun kuin hurskasteluun on syntiä. Ja kukapa nyt syntinen haluaisi olla? Raamatun silpomista pidetään suorastaan rangaistavana tekona.

    Iines taitaa olla oikeassa tuossa hylkykirjojen hinta-asiassa. "Tavallisia" kirjoja ostetaan kirpparilta saunan sytykkeiksi tai muuhun käytännön tarkoitukseen. Mutta jos sinulla on puolen metrin pino Korkeajännityksiä, Ryhmyn ja Romppaisen seikkailuja, tai meri- tahi ilmailuaiheisia tahi autoaiheisia kirjoja, saat kyllä rahaa. Parhaiten maksetaan laivakirjoista.

    VastaaPoista
  26. Pitää vaan itse tietää kirjojensa arvo!

    On olemassa myös epärehellisiä kiertäviä kirjan- ja kuolinpesienostajia. Nämä eivät taatusti tarjoa kirjaharvinaisuuksista aina asiaankuuluvaa arvoa, ellei ostaja tiedä sitä.

    Moni ihminen on menettänyt arvokkaitakin antiikkiaarteita, kun ei ole ymmärtänyt vanhan tavaran arvoa. On paljonkin ihmisiä, joiden mielestä uusi muovikulho on kauniimpi ja arvokkaampi kuin vaikkapa vanha puinen leivinastia. Tällaiset ihmiset ovat tavaranostajien unelma-asiakkaita.

    VastaaPoista
  27. Rehellisiä kuolinpesän ostajia ei taida ollakaan. Toisaalta: he ovat oppineet realisteiksi ja aika kyynisiksikin työssään. Pesän osakkaiden mielestä papan Päätalot menevät aina liian halvalla.
    Itse olen tehnyt luettelon kirjoistani, joista saa hyvän hinnan netissä. Myykööt perilliset ne siellä. Loput saa kipata vaikka vaihtolavalle. Ne ovat sentään vain paperia ja pahvia.
    Arkistojeni hävityksen olen jo aloittanut. Paperinkeräykseen lentävät kaikki täpötäydet mapit, joilla ei kukaan muu taatusti tee mitään, Sitä paitsi huoneilma puhdistuu. Taulujen taakse kannattaa laittaa valmiiksi saajan nimi ja arvoesineiden saajista on hyvä tehdä ajoissa lista. Lapseni tietävät jo tarkkaan mitä kukin tulee saamaan. Eipä tarvitse sitten aikanaan riidellä.
    Testamenttia on turha piilotella. Olen lähettänyt jokaiselle perilliselle oman kappaleensa jo hyvissä ajoin.

    VastaaPoista
  28. Yhä nytkin, eli myös ylihuomenna kun lähden matkalle, piilotan pankin tunnusluvut + muita lippusia ja lappusia, kuten kirjastokortin, yhden kirjan sivujen väliin. Älkää sanoko, olkaa niin kilttejä, kellekään rosvolle että se kirja on "SUOMEN ELÄIMET Animalia Fennica 7 SUDENKORENNOT Odonata kirjoittanut K.J.VALLE". Koska sithän mut ryöstettäisiin.

    VastaaPoista
  29. " ... "Tavallisia" kirjoja ostetaan kirpparilta saunan sytykkeiksi" ...

    Olin kerran yhdessä K-lähikaupassa, kassajonossa. Tai ei siinä kassalla oikeastaan muita ollut kuin mun edellä oleva (hienosti turkkiin pukeutunut) rouva ja minä. Omistaja - oletin niin - istui kassalla. Vanha ukko. Tämän rouvan ostokset oli 1 puntti tulitikkuja. Hän selitti omistajakassalle että "pitää lämmittää sauna". Tuo kassaomistaja - varmaan vittutuntuneena ostoksen pienuudesta, tokaisi että "eikös se käy näillä kalliiksi"... Höh, sano akka, kun ymmärsi; "kyllä minä tietysti puitakin käytän!..."

    "Ja teille, herrasmies, tuli tavanomaiset 12 olutta, vai kuinka?" "13 tällä kertaa, Sir. Ajattelin panna ranttaliksi."

    VastaaPoista
  30. Monta kertaa sain - niin että morkoonit soi - isältäni selkään. Välillä sotilasremmistäkin. Mutta... en koskaan syyttä!

    Sen takia kunnioitan ja rakastan isääni. Ja rakastan ja kunnioitan äitiäni. Ja Hemmi- ja Hilja tätejä, kaikkia ihmisiä. (Myös itseäni.)

    VastaaPoista
  31. Pakko kertoa kun luin tuosta Mauri Antero N:n kirjasta kivan kaskun:

    (lyhennetty versio)

    Kartanoon tuotiin sonni jonka piti astuttaa musta ja valkoinen lehmä. Isännällä oli vieraita, mm. pappi ja sen rouva, niinpä hän jätti rengin valvomaan ko. toimitusta. Äkkiäkös renki ryntäsi kartanon kamariin ja kailotti että "ny se sonni nussii sitä valkosta lehmää". Isäntä vei hänet sivummalle ja sanoi, "ei noin saa sanoa. Kun se sonni taas innostuu niin tule sanomaan vaikka että 'nyt se musta lehmä hämääntyi'." Renki nyökkäsi ja sanoi "joo, joo". Vähän ajan kuluttua hän tuli takaisin, pokkasi, ja sanoi: "Nyt se musta lehmä hämääntyi. Se sonni alko uudestaan nussia sitä valkosta lehmää"...

    VastaaPoista
  32. Minulle ne oli Argentiinan yöt, Buenos Aires. Ei kukaan, jos ei ole sitä kokenut, käsitä mitä tarkoitan. Itkin, aina kun kukaan ei nähnyt, aina Rotterdamiin asti, melkein maapallon toiselle puolelle kun tulin sieltä takaisin, tänne. Sitten pyyhin kyyneleeni ja päätin: tämä Mikko loppuu nyt tähän.

    Niin minulta lähti poikuus. Ja samalla myös nuoruus.

    http://www.youtube.com/watch?v=5ftQ-cmx_1g&feature=related

    VastaaPoista
  33. Tätä en ole teille ennen kertonut mutta kerrotaanpa nyt. Minä istuin yhdessä Santoksen kapakassa kun siihen tuli nuori neiti, nätti kuin Auroraperhonen. Totta kai aloin jutella hänen kanssaan, käsittääkseni portugeesiksi. Meillä oli, tai ainakin meinas olla, ihan mukavaa. Mutta samalla siihen tuli se tyttö jonka kanssa olin ollut viime yön... jumantsukka kun se vetäisi saapikastaan, nopeammin kuin ehti nähdä, ilkeän näköisen veitsen. Sillä se alkoi huitoa sitä toista. Minä, joka olin heidän objektinsa, ja olympiatason nyrkkeilijä siihen aikaan, tajusin välittömästi että 'nyt mun kannattaa jähmettyä paikalleni'. Kauheeta temperamenttia! Sillä se, jolla ei ollut veistä, meinas iskeä sitä toista tuolilla päähän! Loppujen lopuksi siinä kävi niin - minä vaan istuin suolapatsaana ja odotin että mitä - siinä kävi niin että se edellisyön tyttö istahti syliini ja alko pörröttää mun tukkaani. (Huomaavaisesti hän pisti ensin veitsensä takaisin saapikkaaseensa (tai miksi näitä naisten pitkävartisia kenkiä sanotaan?). Sitten menimme elokuviin, se oli aivan jumalattoman suuri sali, jossa sai polttaa tupakkaa, ja siellä tapahtui kaikenlaisia kummallisia asioita, josta kerron myöhemmin. (Nyt mua nimittäin alko nukuttaa.)

    VastaaPoista
  34. Morkoolit soi ja hippulat vinkuu.

    Hippulat on yhdistetty orhiiseen ja aisaan kiinnitettyihin kilkkeisiin, elikkäs hevosvehkeisiin.

    Vartaus vaikuttaa todella uskottavalta koska se perustunee evoluutiokehitykseen. Nyt pannaan hippulat vinkumaan sopii ravakan kyntömiehen suuhun tosi nasakasti, mutta että lapsetkin laulaa:

    "Laita sormi sinne
    mistä ääni sisään käy.
    Kädet nosta ylös asti,
    vilkuttaa voit leppoisasti."

    "Laita sormi sinne
    mistä eniten kutittaa.
    Kädet nosta ylös asti,
    vilkuttaa voit leppoisasti."

    Tarinaa on epäilty urpaanilegendaksi mutta todenperäisyyden voi helposti testata. Jos hippulaa nasauttaa aisaa vasten hiemankin niin vinkuminen alkaaa heti.

    VastaaPoista
  35. Huomasin juuri, että minullakin on yksi tyhjä kirja ja hyvin kaunis onkin. Musta kirjan selkämys, jossa kultaiset kohokuviot, kirjan kannessa vihreä soikio, jossa kullattu purjeveen kuva. Takakannessa on kulunut tarra: KIRJA Pralita suklaakonvehteja N:o 2246 Lappeenranta. Tullut jostain huutokaupasta huudetusta miljoonalaatikosta.

    Pääsin muuten kerran lehmän astutukseen, lapsena kesämökin maalla. Lehmää vietiin narusta hiekkaista maantietä pitkin Vuorelaan, jossa oli kylän ainoa sonni. Lehmä päästettiin sitten Vuorelassa sonnin aitaukseen. Lehmän omistaja piteli naurusta ja kohkasi ja oli kauhea hässäkkä, vähän pelottavakin, kun sonni ryntäsi lehmän päälle köyrimään. On muistikuva, että joku auttoi sonnia sihtaamaan oikeaan paikkaan ja joku huusi kauheasti lehmälle, että siinä, siinä nyt. Tämä oli ennen kuin keinosiementäjä alkoi liikkua kylillä autollaan. Sanottiin ikkunagardiinien takaa, että siinä menee keinosiementäjä, kun auto ajoi torpan ohi peräkylille.

    VastaaPoista
  36. Voisi hyvinkin ajatella että "minun kirjani" -esttely olisi läheistä sukua ExLibriksen käytölle.

    Ennen kirjastolaitosta kirjojen kalleuden ja huonon saatavuuden vuoksi oman kirjan lainaus lienee tuiki tavallista. Exlibris muistutti kuka kirjan omistaa ja kertoi minkälainen tuo omistaja "sisimmältään" on. Saman "leimauksen" voi nykyisin hoitaa netissä näpäkästi suuremmalle yleisölle. Huono exlibris leimaa vain pelkän kirjan, hyvän, on tarkoitus leimata omistajansa.

    VastaaPoista
  37. Exlibriksen käyttö on pohjannut ehkä myös materiaalisiin seikkoihin.

    Joskus kirja oli kallista pääomaa, sitä kunnioitettiin ylenmäärin taloudessa hienona ja arvokkaana tavarana ja viisauden lähteenä.

    Jotain kirjan kunnioittamisesta kertonee sekin, että kirjaa ei ole kätketty laatikkoon, kuten muut esineet. Se on nostettu silmän korkeudelle, avohyllyyn, näytiksi muillekin. Mukana on aina ollut myös silmänpalvontaa, kuten yllä esitetyt esimerkit kertovat. Kirjat heijastavat taloudessa asuvien sivistystä. Mitä enemmän kirjoja, sitä viisaampi ja lukeneempi koti.

    Minua harmittaa, kun en muista, kuka se pintajulkku oli, joka juuri istui kotinsa sohvalla aikakauslehdessä. Julkun takana oli huikea seinällinen selkeästi mielenkiintoisia vanhoja kirjoja, niitä tummia ja vanhoja, nahkaselkäisiäkin.

    VastaaPoista
  38. - Tuhannen ja yksi yötä
    - Laskuoppi
    - Tien-osottaja ijankaikkiseen elämään
    - Pyhät Tutkistelemukset
    - Jokapäiwäinen Jumalisuuden harjoitus
    - Kalevala
    - Lyhyt kasvatus- ja opetusoppi
    - Vänrikki Stoolin tarinat (kuvitettu)
    - Vänrikki Stoolin tarinat
    - Nuoren äidin kirja

    Iineksen kotikirjaston Topten vuodelta 2006. Yht'äkkiseltään voisi yhteisen sisällön olevan lähenpänä Soinin poliittista "pietismiä" kuin kehitysoptimistista postmodernismia.

    VastaaPoista
  39. No johan nyt!

    Sinä ihmeihminen olet, kun osaat blogini paremmin kuin minä itse. Viittaat aikaisempaan blogiini, josta selviää tästä jutusta, että tuo topten-juttu on vanhojen kirjojen luettelo, eikä välttämättä topten, pelkkä luettelo vaan. Ei se lukumieltymyksistäni kerro, sillä enhän minä näitä lukemalla lue, van kirjat ovat erääänlaisia kuriositeetteja.

    VastaaPoista
  40. Kirjojen suojakansilla on nimensä mukainen tarkoitus mutta se mahdollistaa myös erittäin monipuoliset painatusmenetelmät väreineen ja muine tehosteineen. Se on tärkeä sisällön informaation ja markkinoinnin kannalta.

    Kansikluutille painaminen ei suosinut monimutkaisia eikä monivärisiä kuvioita koska painatus tapahtui puristusmenetelmällä, se oli käsialisteinen ja siksi ongelmallinen värin kohdistamisessa toisiinsa. Osin japa kokonaan käsityötä. Pokkarit ovat osaltaan pelastaneet tilanteen.

    VastaaPoista
  41. Minulla on muutama kirja, mm. Alice Munron Kerjäläistyttö tässä edessäni. Niissä ei ole suojakansia, ja takakannessa on sisältöselostus ja kirjailijastakin jotakin, mm. kuva. Minulle tämä info riittää mainiosti.

    Suojakannethan saa kyllä halutessaan pois. Periaatteessa en oikein tiedä, miksi kirjaa tulisi niin kauheasti suojata. Eihän se luvussakaan kauheasti kulu, eikä normaali kuluneisuus haittaa, jos vaan sivut pysyvät kiinni. Aina eivät pysy uusissakaan, mutta tämä ongelma taitaa koskea enemmän oppikirjapuolta.

    Meiltä irtosi kerran koko luokalta sivuja yhdestä kirjasta, jonka kukin oppilas oli itse maksanut. Niinpä lähetin yhden irtopainoksen näytiksi kustantajalle reklamaation kera ja pyysin uudet. Tulivat kyllä.

    VastaaPoista
  42. Olen pitänyt lähinnä vitsinä tarinoita sivistyneen vaikutuksen tekemiseksi ostetuista kirjoista. Kauniit selkämykset tulevat vähän kuin bonuksena kirjojen ystäville, joille sisältö sentään on tärkein.

    VastaaPoista
  43. Noh, niin minäkin, mutta uskon esitetyt tapaukset, sillä niitä kuulee muualtakin. Johonkin värisuoran kaltaiseen systeemiin olen törmännyt tuttavissakin.

    Se huomio on hauska, että 70-luvun kirjankannet ovat kirjavimmat, ja sellaistahan nk. retro oli. Voimakkaita kuvia ja paljon lapsenkakan kellanruskeaa, joka oli hieno väri.

    Nyt kun silmään 80 - 90-lukua, niissä on hämmästyttävän paljon marjapuuron punaista vaaleaa luumua, tai murrettuja ja hillittyjä värisuoria - minulla on jonkin verran aikajärjestystä kirjariveissä.

    VastaaPoista
  44. Kyllä on kaunista kieltä. Voi hyvänen aika!

    http://www.youtube.com/watch?v=t7_lF2qZmC0&feature=related

    Jos tuommoisen kielen saa syntyessään tulee väkisin runoilijaksi. Sekä hyvässä että pahassa.

    VastaaPoista
  45. Jos nyt täsmällisesti puhutaan kirjankansista niin kansipaperi on irrallinen paksuhko paperi joka on kluuttikansien päällä. Sen nykyinen tarkoitus on lähes yksinomaan myynnin edistäminen, mutta oleellinen osa koko tuotetta, se halvenpi kuin esim koulukirjoissa käytetty "ylivetokansi". Se on kansipahviin liimattu ja sisäpuolelle taitettu esipainettu paperi tai pokkarin tapainen jossa on paksuhkolle kartongille suoraan painetut kansipahvit.

    Kirjan visuaalisesta merkityksestä voi olla montaakin mieltä mutta tässä keskustelussa ei ainakaan sisältö edellä olla avauduttu, paitsi van V, joka paljasti erään kirjan sisällönkin – viskipullon.

    VastaaPoista
  46. Olen minäkin nuorena ollut peiton alla taskulampun kanssa, mutta ihan muissa puuhissa... toki lukeminen myös on lempipuuhiani.

    Moni tuntee kirjan hinnan, mutta harva kirjan arvon, voisin lainailla tuttua sanontaa.

    Kertoo se jotain ihmisestä (kuten mm. minusta), joka ei tahdo luopua kirjoistaan. Mutta mitä - oi, kertokaa te ihmismielen salatietäjät.

    Minulla kirjat ovat hyllyissäni järjestyksessä, muttei suinkaan aakkosittain, niin pedantti en sentään ole, vaan likimääräisesti aihepiirettäin: runot, faktat, fiktiot, muut.

    Sen sijaan esim. runokirjat minulla on "arvojärjestyksessä", samoin periaatteessa tietokirjatkin ja miksei romaanitkin suunnilleen.

    Ah, turha on silti taisto termodynamiikan toista perussääntöä vastaan.

    VastaaPoista
  47. Noh, eikös Tapani tiedä että semmoinen aiheuttaa sokeutta ja luuston haurautta?

    Vaan on tuo linkattu Varchavianka kaunis. Ihan nousevat ihokarvat pystyyn.

    Klo 12.31:n anonyymille sanoisin, että keskustelu on ilahduttavan pinnalllista. Tästä kiittäkäätten minua, joka vinoutin vars. aiheen tällaiseksi kuin "kirja esineenä". Ylioppilaskirjoituksissakin saisi i:n, jos nyt alkaisi analysoida jotakin teosta älykkäästi. Suurin virhe on kirjoittaa aiheen vierestä, vaikka kirjoittaisi muuten hyvin.

    Täällä ei sen puoleen arvoteta kirjoittajia i:llä eikä l:llä, vaan anonyymikin voisi nyt sitten syötiksi analysoida vähän, vaikka mitä on viimeksi lukenut. Jäämme odottamaan kieli pitkällä.

    VastaaPoista
  48. Iines: "Noh, eikös Tapani tiedä että semmoinen aiheuttaa sokeutta ja luuston haurautta?"

    Pimpin näkeminenkö?

    Olipa hyvä, etten sitä silloin tiennyt. Näkö totta tosiaan heikkenee nyt vanhana, mutta kyllä se kannatti.

    VastaaPoista
  49. Minun nuoruudessani yksinäinen puuhastelu käsin peiton alla - lampun kera tai ilman - mädätti selkärangan ja aiheutti vähäverisyyttä - siis vanhemman väen mielestä.
    Kotikylässäni vaikutti kumarainen henkilö, kyttyrä-Eetuksi sanottu ja kun hän kerran tuli meille kylään nuorempi veljeni suhautti, niin kovaa, että isänikin kuuli: "kato, runkkari."
    Sen jälkeen ei lakanoihin ilmestyneistä läikistä enää meillä kotona huomauteltu.
    Pimpin vilkuilusta oli oma sanktionsa: silmään kasvoi näärännäppy.

    Mutta takaisin kirjoihin. Mitä arvelette, rakkaat kanssalukijat, missä vaiheessa kirjahyllyn koko vaikuttaa päinvastoin, kun on tarkoitus.
    Minulla on nimittäin sukulainen, jolla on oikea kirjastohuone kattoon saakka yltävine hyllyineen. Ylähyllylle päästäkseen on käytettävä siirreltäviä tikkaita, jotka kuuluvat huoneen varustukseen.
    Tiedän, että sukulaiseni tällä kaikella haluaa viestiä suuresta sivisyyneisyydestään. Mutta kun hän ei ole kovin sivistynyt! Ei vaikka voissa paistaisi. Itse asiassa hän on melkoinen pässi, enkä ole ainoa, joka ajattelee näin.
    Itse arvelisin, että kun kirjamäärä ylittää kahden tuhannen kappaleen rajan, voidaan puhua jo snobismista tai sivistyneisyyden ylinäyttelemisestä.
    Missä kulkee teidän rajanne?

    VastaaPoista
  50. Täälläpäin kasvoi näärännäppy silmään jo huussinreikään katsomisesta.

    En osannut, Tapsa, kuvitellakaan, että jos joku on kiinnostunut pimpin rakenteesta, hän tutkii sitä taskulampulla täkin alla. Vaan käy se niinkin, ainakin lapsilla vissiin. Me katsottiin toistemme alapäät pihan lasten kanssa pihaliiterissä. Vedettiin oikein housut alas ja toinen sukupuoli syynäsi silmät sikkaralla.

    VastaaPoista
  51. Kirjastoissa on vähän turhauttavaa kenenkään kilpailla Juhana Vilenin jälkeen.

    Tuo van V:n esimerkki kuuluu tietysti kategoriaan "rumat ne vaatteilla koreilee".

    Vaan minullapa on kotona niin iso internetti, että siellä on melkein mitä vain!

    VastaaPoista
  52. Mielenkiintoinen kysymys van V:llä: mikä on säädyllinen kirjaston koko, jotta se olisi kirjasto eikä näyttämö tms.

    Minusta säädyllinen kirjaston koko on käyttäjälleen sopiva. Jos kirjastoaan alkaa varustaa sellaiseksi, ettei tarvitse lähteä ulos asunnosta tietoja tai elämyksiä halutakseen, on kyseessä jo kenties patologinen tapaus, jonkinlainen pakonomainen tila omistamalla ottaa sana haltuun. Kyseessä voi tietenkin olla myös muille näyttäminen, ja tällöinhän ainakin osa näyttämöä on kulissia.

    VastaaPoista
  53. Tuosta intternetistäni en viitsi ihan kauheasti huudella, sen verran vain kerron että olen minä sieltä sen pimpsin, vai mikä se oli, nähnyt ja vanhoja kirjaklassikoitakin - alkukielillä usein, joten en minä niitä lukenut ole, ovatpahan vain visusti siellä tallessa.

    Olipa hyvä että tämän intternetin osamaksulla ostin - vain muutamalla kympillä kuukaudessa. Vähän vedin myyjää höplästä kun se ei tajunnut mitä kaikkea se myy, luuli että siellä on vain jotain nörttijuttuja!

    VastaaPoista
  54. ...Minusta säädyllinen kirjaston koko on käyttäjälleen sopiva...

    Tämä määrittely riittää hyvin vastaukseksi kysymykseeni. Kiitos, Iines!

    Sukulaiselleni (muidenkin mielestä) passeli kirjasto olisi tuollainen 15-20 kirjaa, joista puolet Aku-Ankkoja. Se olisi tosiaan käyttäjälleen sopiva.

    Toisaalta, tunnen erään professorin, jonka kirjastossa on varmaan viisituhatta nidettä. Istuessaan siinä työpöytänsä ääressä rusetteineen ja liivipukuineen hän kyllä sopii täydellisesti näkymään.

    VastaaPoista
  55. 5000 niteen keskellä eläminen vaatii terveitä keuhkoja ja röörejä. Kirjat keräävät väistämättä pölypunkkiyhdyskuntia, ellei niitä imuroi tai pyyhi tietyin väliajoin. Mahtaako tuo hienostunut professori pyyhkiä kirjansa itse? Tai sitten hänellä on valtavat lasipäällysteiset kirjahyllyt.

    Itse otin juuri ylimmiltä hyllyiltä nuo vanhimmat postillat alas, kun katselin niitä kirjoittaessani juttuani. Juttu meinasi jäädä kesken, kun pölykiehkurat putosivat sieltä ylhäältä lattialle vetäessäni kirjapinoa alas.

    Tämänkin takia aion harventaa hyllyjäni - mitä teen kirjoilla, joita en koskaan katsele? Niitä on aivan liikaa. Parempi on mennä ulos luontoon reippailemaan kuin istua liikaa nenä kirjassa.

    VastaaPoista
  56. Iines: "En osannut, Tapsa, kuvitellakaan, että jos joku on kiinnostunut pimpin rakenteesta, hän tutkii sitä taskulampulla täkin alla."

    Ihanko totta?

    Olet menettänyt paljon, mielestäni, sillä sen taivaallisen hekumallisempaa lapsuusmuistoa minulla ei olekaan.

    Eikä siinä rakenteesta oltu kiinnostuneita, vaan elämästä.

    Tuollaisia van Vaarin kuvaamia kirjahylly-brassailijoita en tunnekaan... yleensä tuttavieni kirjahyllyt ovat sellaisia, ettei niitä kehtaa oikein katsoakaan. Joillakin toki on kaikki seinät täynnä kirjoja, veljelläni esimerkiksi, mutta tiedän että jokainen kirja on luettu. Hää o pikalukija.

    Minä taas olen lukijanakin hidas nautiskelija, taskulamppupoika.

    Kahlaaminen, selaaminen ja hyppeleminen ovat minusta yhtä suuria syntejä kuin pikapano.

    VastaaPoista
  57. Kirjat ovat myös esineitä.

    Uuden kirjan tuoksun muistan joskus olleen huumaava, näistä nykyisistä en osaa sanoa.

    Vanhan kirjan kun ottaa käteensä, lähtee mielikuvitus laukkaaman.- Tätä kirjaa on pitänyt käsissään joku 1800-luvun ihminen, tai joku keskellä 1930-luvun kurjuutta.

    Koristekirjaimin tehdyt nimet etulehdellä muistuttavat jostakusta ihmisestä joka on elänyt, nyt jo kauan aikaa sitten, tässä maailmassa.

    Joskus katselen kalastuskirjaa, jossa on omistuskirjoitus 60-luvulla VR:ltä eläkkeelle jääneelle miehelle. - Työkaverit olivat sen juhlapäivänään lahjoittaneet, omistuskirjoituksen on tehnyt joku erittäin taitava kirjaimien piirtäjä.

    Mikä oli hänen elämäntarinansa?

    VastaaPoista
  58. Oma tuoksusuosikkikirjani (olipa sana!) on peräisin ruotsalaisesta divarista. Sen on 1800-luvun lopulla omistanut kapteeni Axel Blomgren, joka kirjoitti nimensä kauniilla käsialalla etulehdelle.
    Kirja tuoksuu lempeästi hyvälle tupakalle ja sen sivujen kärjet ovat värjäytyneet nikotiinista ja savusta aivan ruskeiksi. Aina kun sivua kääntää tulee kirjasta vieno tupakantuoksuinen tuulahdus. Luultavasti se on majaillut tupakansavuisissa huoneissa lähes koko elinaikansa.
    Myös muutamat neuvostoajan venäläiset kirjat tuoksuvat hyvälle. Niissä käytettiin voimakastuoksuista painoväriä. Kansien liimoissakin saattoi olla oma hajunsa. Sen tunsi Leningradin Dom Knigissä joskus selvästi.
    Rikun tavoin mietiskelen joskus vanhan kirjan äärellä sen omistajien kohtaloita.

    VastaaPoista
  59. Kirjoista ja kirjailijoista kun on ollut puhe niin tässä vinkki hippirunoilijan Underground kirjasta.

    http://www.youtube.com/watch?v=VODFbB7aa_s

    VastaaPoista
  60. Täytyy sanoa, että pahin tuoksu, jonka kirjoistani olen tavannut, on Elmer Diktoniuksen Runoja-teoksessa. Ostin sen raumalaiselta kirpputorilta, ja se on selvästi ollut miehellä, joka on polttanut joko Työmiestä ja Klubia tai jotain mahorkkaa.

    Yleensä pidän tupakansavun tuoksusta ilmassa, saan siitä viboja, mutta tämä Diktoniuksen tuoksu on tympeä ja tunkkainen tuoksu.

    Oletan, että mies, jonka kirja on ollut, on asunut pienessä yksiössä tai hellahuoneessa, koska tuoksu on niin voimakas ja piintynyt vielä toisessa huushollissakin, vuosien jälkeen. Luultavasti mies on vihdoin kuollut sinne yksiöönsä, yksin, ja joku on tuonut pienen kuolinpesän kirjat kirpparille.

    VastaaPoista
  61. Huonoista haisuista muistan erään paksun Karl May-nimisen saksalaisen kirjoittaman länkkärin, joka lapsena ollessani jäi lukemati kammottavan paperinsa ja kirjan itseensä imemien vanharahvaanomaisten hajujen vuoksi.

    Eri asia lienevät nämä tapaukset, joista Juissi lauloi.

    VastaaPoista
  62. Tunnen ihmisiä, jotka harrastivat kaatopaikkadyykkausta, ainakin silloin, kun se oli mahdollista ilman nykyajan vartiointia ja muita turvallisuustoimenpiteitä.

    "Meidän jätteitä ei saa varastaa!"

    Silmät ymmyrkäisinä olen kuunnellut kertomiaan; kuolinpesistä löytyy mitä vain.

    Kirjoista kaikkea muuta paitsi valittujen palojen romaanilyhennelmiä, jotka perilliset laittavat aarteina hyllyihinsä. Varmaan nyrkkitappeluitakin käyvät niiden eteen.

    VastaaPoista
  63. Kirjastossani on kolme häpeäpilkkua, Valittujen palojen romaanilyhennelmiä. Olen jopa lukenut niistä Lumen vangit, Harmaahylkeen tarinan ja Tornin. Yhteensä niissä on 13 lyhennelmää. En tiedä, mistä ne ovat hyllyyn tulleet, oletettavasti huutokauppojen kirjanipuista, joissa on myyty viisikin kirjaa samalla nuijanlyönnillä vaikka markalla, ja nipussa on ollut yksi kirja jonka olen tahtonut. Tätä kautta muitakin häpeäpilkkkuja hyllyistä löytyy. Mitähän nämä kirjat kertovat hyllyjeni tarkastelijalle?

    VastaaPoista
  64. Tarkkaan otettuna ne kertovat sen, että hyllyissäsi on valittujen palojen kirjalyhennelmiä.

    VastaaPoista
  65. Lisää häpeäpilkkuja: hyllyssä on myös itse Valittuja Paloja. On kokonainen 1948 vuosikertakin, jonka ostin valmiissa lehtikotelossa. Aika hauska. Sisältö on samanhenkinen kuin uudemmissakin.

    Amerikkalaisuuden ydin ei kai koskaan muutu. Siinä on jotain perinaiivia hyvyysideaaliin pyrkimistä. Amerikasta puheenollen - luin eräästä nuoren pojan kirjallisesta blogista (Jotakin muuta kuin elämää, sivupalkissani), että "Suomalaisen koulun vapaus kummastutti häntä [amerikkalaista vierasta]. Amerikkalaiset nuoret eivät saa käydä facebookissa kirjaston tietokoneilla. Myös tietokoneita on meidän koulussamme enemmän tietokoneluokissa ja kirjastossa, kuin hänen koulussaan Washingtonin Olympiassa, jossa on kaksinkertaisesti enemmän oppilaita."

    Meillähän opppilaat tietävät oikeutensa harjoittaa jopa yksityisbisnestä koulun koneilla.

    VastaaPoista
  66. Minä tykkäsin ennen lukea valittuja paloja, tosin vain hyvällä ja tasapainoisella tuulella.

    Joku vuosi sitten tilasin lehden ihan nostalgiasyistä, tai mielenhäiriössä!- Ensimmäisen numeron jälkeen huomasin, että lehti on nykyään ihan shaittia, päätin jättää maksamatta. Lopettivat onneksi lehdenkin lähettämisen aika nopeaan.

    Sain kuitenkin tilaajalahjana laadukkaan monitoimityökalun, siitä lämmin kiitos herra R.Digestille.

    VastaaPoista
  67. Heh, minäkin sain jonkin lehden tarjoustilauksesta kerran lahjaksi monitoimityökalun, eli sinisen ruuvimeisselin, jonka kahvassa oli sisällä erilaisia päitä, ristipää, piikkipää ja veitsipäitä (nimet omatekoisia).

    Vasta nyt monitoimityökalu on joutunut hieman syrjään, kun ostin Black & Deckerin patterivetoisen ruuvinvääntimen Hongkongista. Kiinnitinkin sillä mm. rullakaihtimen hyvin sutjakkaasti.

    VastaaPoista
  68. Hyvä, hyvä, voisitko tulla meille asentamaan pari juttua, kun hieman irvistää.

    Minä voin toimia työnjohtajana ja kertoa samalla huonoja vitsejä.

    VastaaPoista
  69. Tjaah, pianhan ne irvistävät niittaa umpeen. Vitsit käyvät, mutta älä laula.

    On muuten uskomattoman kätevä vehje, en arvannutkaan. Sen kun pitää paikallaan ja painaa, niin ruuvi uppoaa nätisti kovaankin seinään. Ja mielestäni se oli halpakin, 39 euroa muistaakseni.

    VastaaPoista
  70. Työtä se on työnjohtaminenkin, hiki siinä sinua komennellessa tulisi, vaikka hyvää jälkeä tekisitkin; pakko aina vähän hyräillä.

    Lumikki, seitsemän kääpiötä ja
    Harmony sisters ovat kanssani samaa mieltä.

    VastaaPoista
  71. "Tuppeen paina rauta,
    kansa miehekäs,
    jos ei puhe auta,
    iske nyrkilläs.

    Nimes solvaajalta,
    älä päätä vie,
    iske jalat alta,
    kylliksi siinä lie.

    Lueskelin Amin Asikaisen tyrmäyksen turruttamana Keskisuomalaisen artikkelin Tarmo Uusivirrasta, "Tare kova ja kiltti". Juttu oli erittäin mielenkiintoisesti kirjoitettu, joskin tiedetyistä syistä, traaginen.

    "Nuorattu neliö" on kaiketi kova paikka kohdata itsensä. Siinä henkisessä ottelussa on monelle käynyt huonosti, fyysisesti ja henkisesti. Harri Piitulaisen blogista voi todeta tuon "kiltteyden" teeman läsnäolon. 1970 kustantaja olisi halunnut hänen tulevaan kirjaansa naisseikkailuja ja agressiivisuutta. Piitulainen jätti kirjan julkaisematta silloin.

    Nuoratun neliön dilemma, yksinäisyys, tuntuu muodostuneen myös sen ulkopuolella todella kovaksi vastustajaksi. "Kokonainen elämä" on vaikea vastustaja jota ei voi lyädä kanveesiin.

    VastaaPoista
  72. Kirjakauppaliiton ja Kustannusyhdistyksen tutkimuksen mukaan kirjallisuuden suurkuluttaja (ostaa yli 10 kirjaa) on Korkeakoulututkinnon suorittanut pääkaupunkiseudulla asuva, 40–49-vuotias nainen, jonka kotitaloudessa on lapsia.

    Kirjankarttelija on Oulun tai Lapin läänissä alle 50 000 asukkaan kaupungissa yksin asuva 20–29-vuotias mies, joka on jättänyt koulunkäyntinsä peruskouluun.

    Suurkuluttajat (16 %) ostivat 54 prosenttia kaikista yksityisten ostamista kirjoista.

    VastaaPoista
  73. Tare oli traaginen, Amin kaikesta huolimatta hieno urheilija.

    Hienompi kuin ne, jotka sitovat laudat jalkoihinsa ja työntelevät kepeillä vauhtia. Kehuvat läpi elämänsä sillä, etteivät voittaneet mitään ja pääsevät eduskuntaan.

    Tai ne, jotka kumoavat koko lääkepurkin kerralla ja antavat alamäen viedä.

    Maaliiiii!!! - huusi joku taidemaalari.

    VastaaPoista
  74. Harmony sistersiltä löysin kappaleen valottamaan Tapsan ja van V:n alaa.

    VastaaPoista
  75. Koru-Kerrasto -mainos olisi vielä tänäänkin aika tyrmäävä. Copywriteritkään eivät olleet aivan päivittäistavaratasoa.

    VastaaPoista
  76. Menköön nyt vielä hiljattain edesmennyt Ior Bock, kun kappale on Kari Kuuvan tekemä.

    VastaaPoista
  77. Aika kovia juttuja nuo Rikun kaivamat vanhat videoklipit.

    Katselin muutamia Dannyn ja Armin yheislauluesityksiä ja aivan huippuhitiksi nousi "Pelkkää hyvää", aivan pommi. Ei ihme että iso"D" oli aivan sekaisin vaikka ei sitä kovin julkeasti osoitakkaan. loppupuolella Dannyn ajettua "tappituntumaan" rupeaa Armin ajatukset ihan oikeasti harhailemaan. Viihdekonkarin ja "enkelin" tunneleikittely näyttäytyy lapsellisen aitona jota se suurelta osin varmaan onkin.

    Aivan ehdoton helmi. Klassikko. Tuota Armin "keinuntaa" me joskus kaipaamme jokainen, ihan siinä silmät kostui.

    VastaaPoista
  78. Vai enkö minä olekaan aikaisemmin täällä, tässä postauksessa käynyt. Tuon mainion kuvan ja eloisan kirjoituksen sen yhteydessä olen kyllä käynyt lukemassa (sinulla Iines on tuo paljon kaivattu "oma ääni", joka on parhaimmillaan juuri tällaisessa kevyehkössä, viehkossa, ilakoivassa tyylissä, joka kuljettaa hämmästyttävällä ammattitaidolla juttua eteenpäin, ja sekä aloitus ja loppu ovat taidolla nastatut), ilmeisesti en ole ennättänyt vain pysähtyä edes lyhyesti kommentoimaan. mutta nyt luinkin noita kommentteja. O.K. Vapaasana paikallaan. Se juoksuttaa ihmisten asioita milloin mistäkin näkökulmasta.

    Kirjaston koko on ainakin yksi asia, joka on herättänyt mielipiteitä. Omalta kohdaltani voin sanoa (niin kuin olen jo aikaisemmin sanonut), että hyllyjen lukumäärällä ei sitä meillä voi mitata, sillä kirjoja lojuu joka puolella. Sitä paitsi, vähän hävettää sanoa, on kuin leventelisi, vaikka asia on niin hullusti, että meillä on kolme paikkaa, joissa oleilemme tilanteen mukaan. Joten kirjojakin on kolmessa eri paikassa, vapaa-aikaan kuuluvassa työpaikassa, työaikaan kuuluvassa vapaa-ajan paikassa sekä pelkästään asumiseen tarkoitetussa paikassa. Hullua todella, sillä etäisyydet näiden paikkojen välillä tuottavat harmia, sillä (kuten tunnettua heillä joilla on samantapainen tilanne) aina joku tavara, esine tai paperipinkka on juuri siellä, missä itse ei ole.

    Minäkö se täällä rehentelin klassikkoja lukemalla. Sekin on totta, valitettavasti, sekin leimaa ihmisen jollakin omituisella tavalla, sen tuntee vain nahoissaan. Joten minulla on paljon häpeämistä. Mutta lohdutukseksi voin sanoa, että nykyisin en ole ennättänyt lukea oikeastaan mitään. Vain katsellut lukemattomia kirjoja. Niitä on runsaasti. Hitsi. Milloinkahan sitä on tasapainossa itsensä ja tekemistensä kanssa. Epäilen, että ei koskaan.

    Näiden valitusten jälkeen kysyn Sinulta, Iines, mitä tarkoitat tuolla jossakin käyttämälläsi ilmaisulla "perin naiiviin hyvyysideaaliin pyrkiminen"? Se jotenkin kolahti omaan nilkkaani, ymmärtääkseni. Siksi se minua kiinnostaa. Joskus on sanoilla sama vaikutus kuin vanhoilla kirjoilla, joista täällä on myös puhuttu. Niistä lehahtaa jokin merkitys, jota ei aina tiedä, mistä se johtuu.
    Ja Iines, kysyn Sinulta kun ei ole mahdollisuutta kysyä henkilöltä itseltään, onko van V = van Vaari.
    Tunsin hänet ystävällisenä henkilönä, mutta en tunne enää, kun hän ei ehkä enää ole olemassa. En ole ainakaan häntä nähnyt missään. Joten voi käyttää sanaa ikävä.

    VastaaPoista
  79. Pikkuliisu,

    nyt kaikki häpeät seis! Minä ainakin kuulen mielelläni jonkun lukemisista, enkä voi mitään sille, että ilahdun klassikkojen lukemisesta.

    Olen itse lukenut klassikot, ne perinteiset kirjalllisuuden tukipylväät, työkseni eli siis jo opiskelussani varsin nuorena, joten en siksi listaa niitä tänne, sillä lista on kyllä mittava. Olen myös tenttinyt ne, joten moni klassikko on luettu analysoiden ja muistiinpanoja tehden. Usean klassikon lukemisesta on jo aikaa, enkä ole läheskään kaikkiin palannut enää koskaan. Ehkä sain pakkoluvusta - vaikka se oli mieluisaa, jonkinlaisen rokotuksen niiden uudelleenlukua vastaan. Kirjallisuuden laudaturiin eli syventäviin opintoihin pitää lukea aika mieletön määrä sekä kotimaista että ulkomaista kirjallisuutta.

    Pikkuliisu, annetaanpa van V:n itse vastata esittämässi kysymykseen, jos hän huomaa kysymyksen ja tahtoo vastata. Kunnioitan tässä nikkien intimiteettiä.

    Jatkan vielä hetkisen kuluttua, nyt pitää mesettää välissä tyttären kanssa, hänen koiransa on ollut leikkauksessa, patteja on poistettu hännästä ja selän päältä!

    VastaaPoista
  80. Armin ja D kulttitaltioinissa kannattaa olla tarkkana 3:15 kohdalla sillä siinä on draaman huippukliimaksi näennäisine häkeltymisineen ja huokauksineen. Novelli klassikko.

    VastaaPoista
  81. "Hyllyni häpeäpilkut".

    Jos saan kainosti ehdottaa, Iines, niin tuossa olisi aika metka aihe seuraavaan kirjasuhde-analyysiisi.

    Totta puhuen en ole asiaa tuolta kannalta ikinä ajatellutkaan. Että onko jokin kirja, jonka omistamista tai lukemista häpeäisin?

    Jos jätetään laskuista pois silvotut kirjat eli ne Valittujen Palojen pätkityt (joita en siis lue enkä omistakaan), niin enpä usko, tai ei ainakaan tule heti mieleen... Täytyy käydä penkomassa hyllyjä sillä silmällä.

    Mielestäni suhteeni kirjoihin liikkuu vain akselilla kiinnostava/ei-kiinnostava.

    Pikkuliisu: "...sekin leimaa ihmisen jollakin omituisella tavalla, sen tuntee vain nahoissaan. Joten minulla on paljon häpeämistä."

    Se leima on omien korvien välissä. Ei missään muualla. Tai voihan toki joku pölvästi katsella kieroon joitakin kirjojasi, mutta sekin on sitten vain yhden tolvanan mielipide. Pitäköön hyvänään.

    Minä olen tehnyt ja teen yhä "lukemisessa" kaikki mahdolliset virheet, eikä hävetä yhtään, kuten toivottavasti olette huomaneet.

    Nuorena luin ja kirjoitin runoja, siis "runopoika", mutta ei kymppi ainekirjoituksesta estänyt minua saamasta kymppiä myös urheilusta. En muista koskaan saaneeni lukuhimostani mitään negatiivista palautetta, päin vastoin olen aina ollut siitä ylpeä.

    Nuorena miehenä luin myös klassikot ja kirjallisuushistoriat - luen niitä toki edelleen. Kirjoittelin arvosteluja ja esseitä, osallistuinpa pariin antologiaankin.

    Vanhempana luin tieto- ja ammattikirjallisuutta, runojen ja kaunon ohella tietysti.

    Nyt vielä vanhenpana luen sotahistoriaa ja halveksittuja Päätaloja - ja huom! - kehtaan ihan pokkana tunnustaa senkin! Ei hävetä yhtään, sillä olen mielestäni ymmärtänyt mikä Päätalon suosion takana on ja mikä on hänen arvonsa - ja jos joku toinen ei sitä vielä ole tajunnut (koska isot ja tärkeät kriitikot eivät ole sitä hänelle kertoneet), niin ei se ole minun häpeäni. Se on sen toisen.

    Tällä saralla itseluottamukseni ei siis horju. Miksi hävetä sitä, että tietää kuka on?

    VastaaPoista
  82. Pikkuliisu, vielä,

    ei kai kirjojen suurta määrää nyt - hyvänen aika - tule hävetä. Ilon aihehan se oikeasti on, ja merkittävämpi asia kuin iso vaatekomero. Täälläkin on vissiin ruodittu hyllyjen täyttämistä näytön vuoksi ja vaikkapa värisuorin. Käyttöhän ja mieltymykset tuonkin ratkaisevat.

    Minullakaan eivät hyllyt nykyisellään riitä, vaan kirjoja lojuu tuoleillakin. Ei niitä silti mikään mieletön määrä ole, sillä kiireisinä työvuosina en ostanut kuin muutaman kirjan vuodessa. Taisin ostaa enemmän opetukseen tulevaa materiaalia.

    Koetin hakea tuota "perin naiivia hyvyysideaalia" Googlen avullakin yhdistämällä siihen Iineksen nimen, mutta en löytänyt. Olisin halunnut tarkistaa, mistä näin sanoin, kirjoista vai ihmisistä. Muistan hyvin kirjoittaneeni ilmaisun, mutta en pysty sanomaan siitä mitään ennen kuin löydän sen kontekstin. Palaan tähän siis myöhemmin, kun löytyy.

    VastaaPoista
  83. Anonyymi,

    katsoin tuon mainitsemasi Armin ja Dannyn videon. Jos esitystä profiloi, niin nonverbaali viestintä paljastaa selkeästi, että heillä on (ollut) suhde.

    Armi koettaa miellyttää ja salata yhtaikaa, katsoo Dannyyn, keikistelee ja pidättelee, mutta Danny ei katso missään kohden Armia silmiin. Hän esittää vain itseään.

    En oikeastaan ihmettele, että kävi niin kuin kävi.

    VastaaPoista
  84. Olen vissiin kirjoittanut aiheesta Hyllyni häpeäpilkut jo, Tapsa, mutta täytyypä katsoo onko se ollut niin muinoin, että voisi ottaa tähän sarjaan uudelta pohjalta ja kenties eri kirjat. Juttu voi olla toisessa blogissa.

    Ihmettelen kyllä, Tapsa, jos ei hyllystäsi löydy yhtään häpeäpilkkua. Omat häpeäpilkkuni ovat siis lahjakirjoja ja huutokauppatavaran mukana tulleita. On myös omia turhakkeita.

    Tapsa, miten minusta tuntuu, että taiteelliset tyypit, kuvantekijät, runopojat ja runotytöt, ovat usein monilahjakkaita? Hämmästyttävän moni on myös liikunnallisesti lahjakas. Oma vahvuuteni taisi olla voimistelu ja yleisesti eräänlainen notkeus ja rytmitaju. Spagaatti meni, vaan ei mene enää. Olen hyvä myös tikanheitossa.

    VastaaPoista
  85. Iines, ehkä se minulla on vain häpeällä koristelua. En minä kirjoja oikeasti häpeä, kunnioitan niitä Miten ihmeessä ihmiset kautta aikojen ovatkin pystyneet rikastuttamaan ihmiskuntaa. Sama muilla taiteenaloilla. Musiikki (klassinen sekin), hm en häpeä vaikka ns. kevyen musiikin merkkiteoksia en tunnekaan kuin ihan muutamia.

    Tapsalle, kympinpojalle, terveisiä kun mainitsi nimeni kommentissaan! Olin otettu, kun huomasin.

    Ja Iines, opetit minulle uuden sanan 'nikki'. Tarkoittaa varmaan meitä kommentoijia?

    Huomasin senkin, että välillä sitä puhuu liian paljon, välillä liian vähän. En tuolla "ikävällä" tarkoittanut mitään henkilökohtaista, tarkoitin tietysti, että minulla on ikävä van Vaarin ystävälliseen sävyyn kirjoitettuja kommentteja, joita hän täällä sinun blogissasi kirjoitti välillä hauskoina dialogeina. Ne jäivät mieleen. Jos nikkin (?) (voisi tulla sanasta nickname?) van V. on sama henkilö, on hän muuttanut tyyliään hiukan kovemmaksi.

    Näin minä siis tutkin "nikkejä", kun tarkastalen heidän tyyliään. Mutta teen sen ystävällisessä mielessä. Jokainen kirjoittaa tietysti omalla tavallaan. mielenkiintoisesti. Tykkään ihmisistä. Blogi-ihmiset ovat minulle oikeita ihmisiä. Vaikka ovatkin virtuaalisia.

    VastaaPoista
  86. Kyllähän sinut on huomattu, Pikkuliisu, aiemminkin. Samalla tavalla kuin muutkin fiksut kommentoijat.

    Täydennän sen verran "kympinpojan" kuvaani, että kymppejäni ainekirjoituksessa, urheilusa, uskonnossa, fysiikassa ja matikasssa tasoittivat neloset ruotsissa, saksassa ja englannissa. Piirustuksestakin oli yleensä vain ysi, vaikka olen mielestäni hyvä piirtäjä.

    Mutta niin sitä vaan minäkin tuplasin yhden luokan, niin kuin siihen aikaan meillä kovilla kundeilla oli tapana.

    VastaaPoista
  87. Pikkuliisu,

    luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitit häpeäpuheillasi. Et tavallista konkreettista häpeää siitä, että sinulla on paljon kirjoja ja tiloja.

    Minulla on sellaistakin häpeää, että häpeän tuoda esiin sitä, miten hyvä ehkä jossain asiassa olen. Toisaalta sitten tunnen myötähäpeää, kun näen, miten vähillä eväillä jokuset puhuvat tai koettavat vaikuttaa suuna päänä siellä, missä arvelevat neulansilmän olevan.

    Nikin päättelit oikein, Pikkuliisu. Minusta kyseessä on näppärä uudissana nimimerkin tilalle, vaikka vielä sanassa on nettislangin sävyä. Nyt se lipsahti, olen pyrkinyt käyttämään nimimerkkiä.

    Van V:llä oli hiljan ikävä ahdistelija, joka tuli virtuaalista reaalielämään soittelemaan hänelle kotiin. Siksi olin epävarma, haluaako van V vanhaa nimimerkkiään kovasti esille. Vain tästä siis johtui varautuneisuuteni, Pikkuliisu.

    VastaaPoista
  88. Nykyäänhän, Tapsa, kovia kundeja ei jätetä enää luokalleen, niin kuin minunkin aikoinani tapahtui aivan yleisesti. Heidät vedetään väkisin läpi.

    Arvosanat ovat myös kärsineet inflaation. Se taso, jolla ennen sai viitosen, on nykyään hyvä seiska. Entiset kahdeksikot ovat nyt kiitettäviä.

    Minun heikkouteni siis olivat matemaattiset aineet, joista selvisin rimaa hipoen. Murrosikään asti olin priimus. Sitten läsähti. Aloin inhota koulua.

    VastaaPoista
  89. Voi Pikkuliisu

    Olet kuin Iineksen omatunto
    anonyymi alter ego
    painajainen, kärpäs-uni.

    Vaarin pikku silmäterä
    iltatähti, ihan oma
    mielitietty, postumi

    Runopojan pehmyt tyyny
    täkki, lampun valo
    viime metri, sauva suli.

    Viaton kuin lapsen poski
    huomaamaton incognito
    peilikuva, liekitön tuli.

    VastaaPoista
  90. Upea runo, anonyymi, tykkäsin!

    Varmemmaksi vakuudeksi vakuutan pontevasti, että en ole Pikkuliisu eikä Pikkuliisu ole minä.

    En ole kukaan muu tänne kirjoittavista kuin Iines. En myöskään kommentoi minnekään anonyymina tai tilapäisnikillä kuin joskus muinoin Parnasson blogiin, ujouttani. Jos jossain näkyy iineksenoloinen anonyymi kommentti, se en ole missään tapauksessa minä, vaan matkija, jollaisia minulla pari kulkee hännillä, joskus aktivoituen.

    VastaaPoista
  91. Pikkuliisua "klikkaamalla"
    tieto kyllä karttuu
    totuus, uni pöly tartuu.

    VastaaPoista