Suhteeni kirjoihin 2

Suhteeni kirjoihin on myös esineellinen ja ilakoiva, siis aineellinen ja pinnallinen.

Onkin sääli, että kirjat ovat esineenä nykyään hieman haaleita, niissä on usein pelkistetyn tyylitelty kuva tai kansi on vain erilaisia toisiaan leikkaavia pastellinsävyisiä tasopintoja. Jos julkaisisin kirjan, tahtoisin sen kanteen kuvan, jossa on ihmisiä. Ihmisistähän kirjat kertovat eikä abstrakteista kuvioista.

Kirjoissa on lisäksi useimmiten erillinen kansipaperi, jota ei raatsi heittää pois, rumuudesta huolimatta. Toisaalta sen lievettä voi käyttää kirjanmerkkinä, jos kirja ei ole paksu. Kirjastossa säästettäisiin merkittävä määrä työtunteja, jos kirjassa ei olisi näitä erillisiä kuoripeitteitä kannessa, joiden vuoksi muovittaminen hankaloituu erikoisesti kirjan seläkkeen ala- ja yläosan muovilipsua taitettaessa. Tuskailin, kun tein tätä kohtaa ollessani kymmenvuotiaana lapsityövoimana Pikkukaupungin kirjastossa muovitus- ja leimaustöissä.

Vanhat kirjat ovat kauniita, ruskeansävyisiä tai harmaanhimmeitä, vain kansitekstillä varustettuja kuvattomia aarteita. Jokin taitavasti piirretty painokuva tai logo saattaa kannessa olla. Sellaisen kirjan saatan ostaa pelkän kannenkin vuoksi. Viimeksi ostin kirpputorilta kaksi vanhaa kirjaa, joita en sen koommin ole avannut, kunhan työnsin hyllyyn ihailtuani ensin niiden kantta ja hipelöityäni niiden pehmeyttä ja sivunreunojen kuluneisuutta sormissani. Luin sanoja sieltä täältä. Se riitti.

Eniten kirjoissa pidän punaruskean ja okran eri sävyistä. Kirjan nimen tulisi olla vaakasuoraan luettavissa, ei pystysuoraan, sillä kirjastoissa alkaa usein huimata kun kulkee pää vinossa hyllyriviltä toiselle, tutkii nimekkeitä lattiasta kattoon. Ei pitäisi julkaista niin ohutta kirjaa, jonka selkämykseen nimi ei mahdu!

Kaikkein vanhimmat ja kauneimmat kirjani ovat uskonnollisia opuksia 1800-luvulta, äidin puolen peruja. Teksti on koristeellista fraktuuraa, paperi ruskeankeltaista, lehdet risareunaisia. On Arndtin Postilla, joka sisältää Ewangeliumien hengellisiä ja rakentavaisia selityksiä. On myös Tien-osottaja ijankaikkiseen elämään sekä Pyhät Tutkistelemukset ja Jokapäiväisen Jumalisuuden harjoitukset. Viime mainitussa pohditaan erityisesti ikuisuuskysymystä "kusta sieluni autuuden, kusta lewon löytää".

Isän puoleisesta suvusta on minulle kulkeutunut käytännöllisempää ja hivenen maallisempaa vanhaa kirjallisuutta, mm. Liverpoolin piispan J. C. Rylen Ystävällisiä neuvoja nuorukaisille. Teos on laadittu, koska "ahkeroi perkele erityisesti turmella nuorukaisten sieluja, vaikk'eivät he itse näy sitä aavistavan". On myös Vänrikki Stoolin tarinat kahdella tapaa, Paavo Cajanderin ja Otto Mannisen hieman eroavina suomennoksina. Mannisen suomennoksessa on Edelfeldtin kuvitus, jota olen lapsena paikoin tehostanut puuliiduilla. Olen värittänyt esimerkiksi Runebergin tukan ja nuoren sotilaspojan paidan siniseksi, Dunckerin housut ja Maamme-laulun taivaan punaiseksi, samoin vanhan Speltin hevosen harjan. Torpan tyttöön en ole koskenut, sillä hänen turha odotuksensa liikutti minua.

Nykyään ostopäätökseeni vaikuttaa sisällön lisäksi kirjan käyttömukavuuskin. Ostan mieluiten pienikokoisen pehmeäkantisen kirjan, koska sitä pääsee lähemmäksi kuin kovakantista. Pokkarit ovat mainio keksintö, ellei teksti ole liian pientä. Toisaalta en peru ostoaietta, vaikka kirja olisi painava ja hankala käsitellä, jos sisältö kiinnostaa. Näin on esimerkiksi aiemmin mainitsemani 800-sivuisen ja kovakantisen Zetterbergin Viron Historian tapauksessa.

Myös exlibriksiin on aina kiinnitetty taiteellista huomiota ja ambitiota. Muistan jossain valitun joskus kauneimman kirjankannenkin, samoin kauneimman exlibriksen. Toisaalta exlibris-ajatus on hassu: leimata omat kirjat. Kirjathan monesti ensimmäisinä kuolinpesistä heivataan yli laidan. Harvan lapset tahtovat uusiin koteihinsa vanhempien pölyistä kirjastoa.

(Maalaus George Seurat)