Juodessani aamukahvia huomasin ikkunasta pihan reunassa ruskean välähdyksen. Hirvi väisti riippukeinua ylittäessään pihaa! Syöksyin hakemaan kameraa ja paitasillani suoraan ulos, mutta hirvi oli ehtinyt kadota jonnekin.Olin muuten eilenkin yöllä paitasillani pihalla, sillä kuvasin auringonlaskua juhannusruusujen takana Valokuvatorstain Yötön yö -teemaa varten. Paitasillaan on kiva olla, eikä minua varmaan nähnyt naapurin mieskään, sillä hänen pihallaan oli parkkeerattuna laihan tumman kirjanpitäjän punainen pikkukottero.
Kuvasin sitten kissaa, joka istui vastapäätä, pöydän takana, ja tuijotti lävitseni, kuten vain kissa voi tehdä. Tämä kissa on kuusitoistavuotias, ja se on nähnyt monta elämästäni poistunutta rakasta eläintä ja ihmistäkin. Se on nähnyt ensimmäisen koiramme, toisen koiramme, se on istunut äitini sylissä, se on huomannut jokaisen poismenon omalla tavallaan. Kissa on edelleen viriili, nousee ketterästi sähköpylvääseen, mutta ei enää kovin korkealle. Nousee kuitenkin ja teroittaa kynsiään. Etupäässä se elää kuitenkin vain syödäkseen ja nukkuakseen. Kaipaan välillä kissaa, ikään kuin se olisi jo poismennyt, iäksi. Nytkin se makaa koneeni vieressäni tässä klaffipöydällä, ja minua alkaa surettaa kun katson sitä. Se on mielenosoituksellisesti selin, koska en ottanut sitä syliin nukkumaan. Sen turkissa on muutamia ohueksi hiutuneita kohtia, joista nahka paistaa läpi.
Lähdin rantaan aamiaisen jälkeen. Ei sattunut työvälinettä mukaan. Revin siis kaisloja käsin, mutta olen oppinut jo taitavaksi enkä saa enää haavoja käsiin, sillä tiedän, miten kaisla tulee vetää tai taittaa, että se irtoaa tai edes katkeaa. Laituri on niin kaislojen peitossa, että sitä ei näy enää merelle. Hukun kaisloihin, en voi mitään tälle kasvun ja rehevöitymisen vyörylle, joka uhkaa niellä koko kesäpaikkani! Istahdin sitten lannistettuna laiturille ja roikutin jalkojani laiturin reunan yli. Riisuin saappaat ja otin aurinkoa. Ei ollut ainuttakaan sudenkorentoa, koska oli navakka länsituuli. Poistuessani potkin kuolleita kaisloja laiturin kapeasta alkupäästä. Sieltäkin laituri oli piilossa, kuolleet kaislat valtaavat alkupään, elävät loppupään ja keskellä on notko, painuma, jota merivesi liruttelee, jos vesi nousee. Mitä yksi vähävoimainen nainen voi luonnonvoimille.
Laitoin sitten lounaaksi kanasalaatin eilisistä grillauksista jääneistä lihoista, ja asettelin salaatin lämpimän paahtoleivän päälle. Join ruokajuomaksi yhden oluen. Kun ruokajuoman vaikutus tuntui lakanneen, hyppäsin autoon ja ajoin Uudenkaupungin vierasvenesataman Pakkahuoneelle juomaan munkkikahvit ja kuvaamaan veneitä. Matkalla minut yllätti nopea raekuuro! Kaukana sisämaassa ukkosti, mutta rannikolla oli kirkasta. Kun pääsin takaisin mökille, sain vieraaksi ystäväni ja hänen tyttärensä sekä koiransa. Juotiin vähän viiniä ja rupateltiin. Huomasin, että oikea kyynärniveleni oli kipeytynyt, se vihloi kun kannoin vierailleni lasit pihamaalle. Tämä talo uuvuttaa minut vielä täysin! Ei olisi pitänyt repiä kaisloja paljain käsivarsin navakassa merituulessa. Lisäksi ääneni meni lähes tukkoon, niin että minun piti puhua melkein kuiskaamalla saadakseni jotain sanotuksi. Olen kuitenkin sitkeä. Huomenna aion mennä laiturille ottamaan aurinkoa, tuuli tai ei, oli kaisloja tai ei. Minä en luovuta enkä antaudu luonnonvoimien edessä, ainakaan vielä. Otan joka päivä muutaman kaislan vaikka yksitellen vedestä. Luulen, että laitan myös veneen vesille. Se makaa vielä kumollaan rannalla ja odottaa että käännän sen ja työnnän maata pitkin muutaman kymmenen metriä laiturin päähän paikkaansa. Tässäkin olen oppinut taitavaksi. Lujaa vain veneen laidasta kiinni ja kohotus ylöspäin. Sitten vain oikealla hetkellä kädet irti ja nopea väistö kauas taakse, ettei saa venettä päälleen. Sitten pyöröpuita veneen alle ja vieritys takaa työntäen kohti vesirajaa. Saappaat holahtavat jossain vaiheessa täyteen vettä, mutta se on pientä, kun vene on saatu vesille.
(Valokuva Iines)
Kun luin kertomustasi ihailu nousi mieleeni. Ihailu yksinelävien naisten toimeliaisuudelle, osaamiselle ja ponnisteluille.
VastaaPoistaTunsin pienen piston sisimmässäni siitä, että itse voin aina tukeutua mieheen. Kaikki raskaat ja voimia vaativat työt ja vähän ns naistenkin työt eivät jää hoidettavakseni. Ne hoitaa joku muu, saan olla ja nauttia.
Tästä on tullut itsestäänselvyys, olisin aika avuton monessa, jos pitäisi matkaa jatkaa yksin.
Aina ei muista kiittää eikä olla kiitollinen. Jotenkin minulle jäi tunne, että sinä Iines olet itsellisen onnellinen ihminen ja nautit, että pärjäät yksinkin.
Vai revit sinä kaisloja käsin. Se on kyllä varsinaista Sisofyksen työtä. Eikö huushollistasi löydy viikatetta? Ei niin, että se selvittäisi ongelmasi, mutta etpä saisi haavoja terävistä lehdistä.
VastaaPoistaItse lähdin juhannusyönä pienelle souturetkelle, huvin vuoksi vain. Kohta rojahti niskaani ennen näkemätön sadekuuro, jota kesti viitisen minuuttia. Väänsin vettä paidastani ja totesin olevani varsinainen mr. märkäpaita, kuin myös -housu. Mietiskelin, miksiköhän märkähousu tuntuu melkein haukkumasanalta, mutta märkäpaita on aika neutraali ilmaisu. Muistin sinun seikkailusi märkien puseroiden kanssa ja minua alkoi naurattaa. Märkiä bitti-ihmisiä verkossa!
Täältäkin alkavat pilvet väistyä. Toivotan sinulle rattoisaa sunnuntaita, joka koittaa vajaan tunnin kuluttua.
Vaari
Arleena, yksinasuvia on Suomessa jo liki miljoona, ja määrä on kasvusuunnassa. Yksinasuvien määrä on lisäksi suhteellisesti suurin verrokkiryhmistä (1 hengen talouksia on 999 812 kpl, 2 hengen talouksia 811 596 ja 3+ hengen talouksia 665 097, Tilastokeskuksen katsaus 05/2008), joskin jos ryhmiä yhdistellään, suhde muuttuu.
VastaaPoistaYksin on siis myös pärjättävä, ja nainen pärjää kyllä siinä missä mieskin. On myös niin, että harva elää koko elämäänsä symbioosissa, vaan erilaiset asumismuodot kai vaihtelevat elämän varrella.
Olen varmaan itse valinnut elämänmuotoni, sillä olen niin kranttu, että harva mies kelpaa minulle, vaikka ei minulla varmaan olisi varaa olla näin kranttu. :)
Kyllä minä silti välillä kadehdin naisia, joilla on rinnallaan uskollinen kumppani. Tuntuisi ihmeelliseltä, että joku tukisi joka päivä ja hoitaisi raskaimmat työt. Minusta tuntuu, että itkisin onnesta, jos minulle vielä tulisi tuollainen elämänvaihe eteen. Toivottavasti naiset - ja miehet toki myös - ymmärtävät olla kiitollisia elämänkumppaneistaan. Kun se pitkäaikainen kumppani joskus poistuu rinnalta omille teilleen tai ikilepoon, on kuitenkin pakko pärjätä, vaikka maailma menettäisi merkityksensä.
Ja Arleena, kyllä minä olen onnellinen ja pärjään, mutta en minä tätä asumisenmuotoa ihannoi, se ei ole itsetarkoitus.
*
Vaari, rattoisaa sunnuntaita itsellesikin! olen päättänyt omistaa tämän päivän kaikelle sille, mitä rakastan tehdä. Voi olla, että lähden laiturilöhöilyn sijaan kuvaamaan muutaman kilometrin päähän erään pitkälle mereen ulottuvan niemen nokkaan (Rihtniemi), ellei ole liian tuulista - sain sen ilkeän nivelsäryn eilen laiturihommissa. Odottelen myös toista ystävääni iltapäiväkylään ja voi olla, että väännän raparperitortun, kun noita varsia puutarhassa on nyt. Mutta pääasia on, että taivas on kirkkaansininen ja siellä mollottaa kirkas aurinko!
Olen opetellut niittämään viikatteella. Äsken niitin polun rantaan ja olin hyvin ylpeä itsestäni. Minulla on kyllä kumppani, mutta säästän sen sydäntä. Niittäminen on aika raskasta.
VastaaPoistaPakko kehua. Viehättävää, lämmintä ja todentuntuista kerrontaa.
VastaaPoistaRauno, mikä pakko, kehu vapaasti vaan, ei sinua kukaan pakota! Kiitos kehaisusta. Mahdollisimman arkinen kerronta on tavaoitteeni.
VastaaPoista*
Obeesia, viikate minullakin on, ja se onkin paras kaislojen nitistäjä, samoin tien raivaaja, Se vain nyt sattui jäämään saunalle.
Obeesia: Sanoit niin nätisti, että kävin katsomassa blogiasi. Kylläpä sinulla on vekkulit silmät! Ja hyviä kansanviisauksia: "Kun tuliskin vanhaksi, niin sais ittiänsä kehua."
VastaaPoistaEn muista, milloin olisin kuullut tai lukenut naisen sanoneen: "Säästän sen sydäntä." Uskon, että kumppanisi on onnellinen ihminen.
Arleena sanoi: Tästä on tullut itsestäänselvyys, olisin aika avuton monessa, jos pitäisi matkaa jatkaa yksin.
Tässä ilmainen neuvo kaikille yli viisikymppisille pareille: Opetelkaa hyvissä ajoin tekemään kaikki ne työt, mitkä kumppaninne osaa ja tekee. Jonakin päivänä ne kaikki on pakko osata.
Käytännössä tämä arkoittaa, että naisten on opeteltava miesten töitä, sillä miehet kuolevat ensin. Omalla ylioppilasluokallani on jo kuusi naisleskeä. Eivätkä he niin kovin vanhoja ole.
Iineksen löytämä tilasto yksinäisten talouksien määrästä oli vavahduttava. Miljoona ihmistä siis asuu Suomessa yksin! Ja määrä kasvaa kovaa vauhtia, sillä suurten ikäluokkien miehet alkavat olla kuoliniässä. Veikkaan, että nämä ikäluokat ovat juonut eniten viinaa koko alkoholinkulutuksen tilastoinnin historiassa ja se osaltan selittää nuo monet äkkilähdöt. Tein kerran alakanttiin arvioidun laskelman omista törpöttelyistäni ja kyllä: omakotitalon hinta siinä on mennyt.
Nyt kannattaa siis parillisten säästää sydäntä, niin oma kuin kumppaninkin. Ja sydäntähän voi säästää niin monella tavalla, omaa ja toisen.
Iines on näennäisen arvoituksellinen kertoessaan parinvalinnastaan. Toisaalta hän sanoo olevansa hyvin kranttu ja toisaalta arvelee itkevänsä onnesta, jos sopiva kumppani löytyisi.
Minusta kranttuus (hupsu sana) kannattaa. Parempi on olla yksin ja vapaa kuin kiristellä hampaita jonkun pösilön rinnalla. Tunnen muutamia vanhempia tätejä, jotka iltarukouksessaan toivovat pääsevänsä eroon rististään mahdollisimman pian. Onko sekään mitään elämää?
Vaari
Vaari, minuakin jotenkin vavahdutti tuo tuore tilasto, että Suomessa on miljoona yhden hengen taloutta. Se on valtava määrä näin pienessä maassa, ja erikoisesti siksi asia on merkittävä, että kaikkien ennustusten mukaan yksin asuvien määrä sen kun kasvaa.
VastaaPoistaMyönnän ristiriidan kirjoituksissani: sanon pärjääväni yksin, kaipaavani yksinäisyyttä, mutta itkeväni onnesta, jos saisin jakaa vielä asiat jonkun rakkaan ihmisen kanssa.
Ihminen on ristiriitainen otus. Minussa on hyvin vahva halu tehdä mitä haluan, itsenäisesti, sillä minua ei todellakaan määräillä eikä panna miehen tossun alle, eikä minua mies kohtele huonosti päivääkään. Tiedän olevani kohtuullisen älykäs ja täysin miehen veroinen esimerkiksi työelämässä ja yhteiskunnassa - lukuunottamatta ruumiillisia voimia, joita miehellä kai sentään on naista enemmän.
Jos siis saisin tutustua sellaiseen mieheen, joka kohtelisi minua voimakkaasti (?) ja hyvin, olisin onnellinen voidessani jakaa hänen kanssaan elämisen ja maailman ihanuudet. Sosiaalisuus minussa kaipaa toista ihmistä hyvin lähelle, mutta sellaista, joka itsekin kaipaa runsaasti omaa tilaa. Ja siis, onhan totuuden nimissä miehellä muutakin annettavaa naiselle kuin sosiaalinen seuransa.
Tulikohan nyt selväksi ajatukseni ja ristiriita kirjoituksessani?
Yksi asia vielä selvennykseksi: miesasia elämässäni ei ole näin korosteinen, miltä tässä nyt vaikuttaa.
VastaaPoistaKesäloma luonnon keskellä vain panee pohtimaan olemistaan joka puolelta, mahdollisimman avoimesti ja rehellisesti. Toivottavasti lukijat eivät kyllästy juttuihini! Lupaan keskittyä jatkossa taas asiaan.
Iines: eihän tuossa mitään ristiriitaa ollut. Oman tilan tarve on ominaista voimakkaille, itsenäisille ihmisille, jollainen ilmeisesti olet. Tossun alle sinua tuskin saa kukaan, mutta kuinka on oman tossusi laita?
VastaaPoistaSanoit haluavasi "jakaa elämisen ja maailman ihanuudet." Entäpä vastoinkäymiset, harmit ja onnettomuudet? Niiltähän ei välty kukaan. No, taisin nyt kysyä rumasti, kaiketi tarkoitit myötä- ja vastoinkäymisiä alun perinkin.
On muuten hyödyllistä ja tärkeää määritellä toiveensa mahdollisimman tarkasti. Olen pannut monesti merkille, että toiveet toteutuvat juuri tarkalleen sellaisina kuin ne on esitetty tai ajateltu. Olen joskus harmitellut, kun tuli toivottua hiukan huolimattomasti.
Kuuntelin tänään levyltä Jevgeni Oneginin. Ruhtinas Greminin aarian kuuntelin kahteen kertaan, on se niin komea. Tämä Jevgeni-vesseli muten on niitä, jotka toivoivat huolimattomasti. Sinnepä jäi näyttämölle päätään pitelemään, mikä onkin hänelle aivan oikein.
Vaari
Vaari, kaiken haluaisin jakaa. Ihanuuksia korostin ehkä siksi, että elämä täällä luonnon keskellä tuntuu nyt niin hyvältä.
VastaaPoistaTänäänkin istuin kirjan kanssa pihalla, puutarhan nurkkauksessa. Huomasin, ettei lukemisesta tullut mitään: luonto oli niin kaunis, että katselin sitä vain ja tunsin onnea, käyttääkseni hieman kliseistä sanontaa - mutta niin tunsin. Ruoho oli niin vihreää, että luulin aistieni prakaavan, meri tuoksui ja auringon lämmittämä mäntymetsä, ruusut olivat paisuneilla nupuilla, orjanruusu jo avannut ensi kukkansa, juhannusruusu tuoksui voimakkaasti. Mietin, että voisin asua täällä koko vuoden luonnon keskellä enkä paljon muuta tarvitsisi.
Mutta, siis tukea kaipaa kai jokainen, jakajaa arjen murheisiin ja elämän tuskahetkiin ja pelkoihin. Haluaisin ilman muuta tukea toista yhtä lailla kuin saada tukea, sillä eiköhän jokainen saa myös paljon itselleen ollessaan olkapäänä toiselle.
Mikä siinä oopperamusiikissa muuten noin yleisestikin viehättää? Voima, elämänilo, nousut ja laskut? Jotain erityistä siinä on, musiikinlajina.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaNo en hokannut, kun olin niin täpinöissäni löytäessäni oikean kuvakulman, jossa ruusut heijastuivat länsitaivaan oranssista yöaurinkoa vasten (tulos kuvablogissani). Ja naapurin miehellä oli kyllä muuta katseltavaa. ;)
VastaaPoistaTäältä hiukan ajattelemisen aihetta:
VastaaPoistahttp://www.dailymail.co.uk/femail/article-1024317/Forget-tosh-freemales--single-women-say-happy-lying.html
Jenny
Jenny, en usko hetkeäkään, että onnellisuus olisi staattinen olotila, joka olisi vain parisuhteessa elävillä.
VastaaPoistaYhtä lailla yksin elävillä on onnenhetkiä kuin suhteessakin elävillä, sillä onnellisuus ei ole kestotila. Samoin parisuhde voi kuulemma olla yhtä helvettiäkin.
Älkäämme siis yleistäkö mitään ryhmää onnelliseksi, toista onnettomaksi. Kumppanin kautta ei voi elää eikä kokea onnea, vaan onni tulee kyllä itsen sisältä oli suhteessa tahikka ei.
PS Bridget Jones -tyyliset pintasadut ovat potaskaa.
"PS Bridget Jones -tyyliset pintasadut ovat potaskaa."
VastaaPoistaTotta. Katsoin läpi sen brittilehden jutun ja sehän on tyypillistä naistenlehtisatua. Tällaisia "tutkivia jutuja" mahtuu kolmetoista tusinaan.
Iines sanoi fiksusti: "Kumppanin kautta ei voi elää eikä kokea onnea, vaan onni tulee kyllä itsen sisältä oli suhteessa tahikka ei."
Hyväkään kumppani ei todellakaan tuo automaattisesti onnea mukanaan. Kyllä siinä tarvitaan hiukan omaakin yritystä.
Vaari
Iines kysyi: "Mikä siinä oopperamusiikissa muuten noin yleisestikin viehättää? Voima, elämänilo, nousut ja laskut? Jotain erityistä siinä on, musiikinlajina."
VastaaPoistaOlen miettinyt samaa. Arvelen, että oopperamusiikki kiinnostaa, koska siihen liittyy aina hyvä (ja riittävän yksinkertainen) tarina sekä annos tervettä kaupallisuutta. Oopperathan olivat - ja ovat - monille kuuluisillekin säveltäjille keino ansaita elantonsa. Heidän oli pakko puristaa paperille jotain tosi sykäyttävää, jotta yleisö pitäisi, täyttäisi katsomot ja säveltäjän taskut. Niinpä säveltäjät kehittivät aarioita, jotka jäivät mieleen ja joita voitiin vihellellä kaduillakin. "Taikahuilu" on siitä tyypillinen esimerkki. En ole mikään muusikko, kaukana sitä, mutta pystyn kyllä viheltämään tai hyräilemään läpi kaikki Taikahuilun tärkeimmät aariat.
No, otetaan sitten "Patarouva". En muista siitä ainuttakaan aariaa, mutta lopun kuoropätkän osaan ulkoa ja voin kuunnella sen kymmenen tai kaksikymmentä kertaa peräkkäin kyllästymättä lainkaan. Tuo pätkähän on tosi lyhyt, muutamia kymmeniä sekunteja, mutta menee suoraan sieluun.
Vielä yksinäisyydestä ja kaksinaisuudesta. Lapset löytävät aina pihvin.
Viime syksynä olin lapsenlapsen kanssa marjassa kun tapasimme kurkipariskunnan. Seurasimme kauan noiden suurten ja kauniiden lintujen puuhia ja kun kävelimme kotiin tyttö sanoi: "Ei niitten katselu olis ollut ollenkaan niin kivaa, jos et sinä vaari olis ollut mukana." Tuohon on paha lisätä mitään.
Vaari
Pidän kovasti tästä kuvasta. Se on maalauksellinen. Valo käy kauniisti kissan turkkiin, kehystää kissan tuijotuksen säteileväksi. Vaaka- ja pystylinjat jäsentyvät kiinnostavasti ja ainoat pyöreät muodot ovatkin kissan, tuon etualan tuijottajan.
VastaaPoistaKiitos Hilma, itsekin pidän siitä valon pehmeydestä, joka tuli kuvaan. Vastavalokuvat ovat joskus puhuvia.
VastaaPoistaSamalla tuo ajaton valo kertoo tarinansa kissan iästä. Se on vanha ja ehkä jo pieneksi osaksi korkeammissa sfääreissä. Tai sitten vain minä kaipaan sitä nyt jo sen poismentyä, ja se näkyy nimenomaan tässä valossa.