Kesäpäiväkirja 1. sivu

Narulla heiluu merituulessa kuudet pikkuhousut. Olen ollut täällä mökillä metsikön keskellä siis kuusi päivää.

Kahdet housut ovat mummokalsarit, toiset vaaleanpunaiset punttihousut, ja toiset valkoiset ei ihan punttihousut, sillä lahjetta on pari senttiä. Neljät muut ovat ilman lahkeita, mummokalsareita nekin jonkun mielestä, huomasin jostain vaateblogista (lumput ja lureksit?), jossa esiteltiin alushousuja. Stringejä minulla ei ole, koska ei ole miestä. Voi olla, että olisi stringejä useampikin pari, jos olisi mies. Muutenhan nainen ei uhraudu epämukaviin ja hankaaviin naruvirityksiin kuin miehen mieliksi. Luulen, että naisen kesänarulla roikkuvista alushousuista voi tehdä päätelmiä hänen mieselämästään varsin pitkälle. On tietenkin mahdollista, että stringit narulla merkitsevät konkreettisen miehen lisäksi toivetta miehestä, eli kirvestä ei ole heitetty kaivoon.

Ripustaessani housupyykkiäni mökin narulle huvittelen joskus sillä ajatuksella, että mitä jos kalsarini lentävätkin raikkaassa merituulessa piikkilanka-aidan yli, naapurin poikamiehen - tosin laihalle kirjanpitäjälle nykyään varatun - tontin puolelle. Tulisiko hän tuomaan housuni minulle, jolloin voisimme ehkä vaihtaa muutaman sanan aidan yli? Vai heittäisikö hän kainosti ne salaa aidan yli, kesäyön hämärinä hetkinä? Missään tapauksessa hän ei voisi olla niitä huomaamatta, sillä hänen ikkunansa antavat suoraan pohjoispihalleni, jossa naruni on. - Olen muuten vakuuttunut siitä, että hän on ottanut tumman laihan kirjanpitäjän vain, koska ei ole verevämpää löytänyt.

Koska housuni ovat mummokalsareita, kiinnitän ne kuitenkin järkevästi kahdella pyykkipojalla tiukasti, suurimmasta pienimpään, niin että mahtavat vaaleanpunaiset punttihousut ovat meren puoleisessa päässä narua ja pienimmät lahkeettomat, sievät kukalliset ovat lähinnä poikamiehen taloa. Kiusa se on pienikin kiusa. Kiusaan vähän kirjanpitäjää, joka vei poikamiehen nenäni edestä, piikkilanka-aidan takaa. Jahkaaminen ei taida kannattaa, jos mielii tästä vielä apajille.

Piikkilanka-aita on siis poikamiehen vanhempien eläessään pykäämä, kuten toisessa päreessä kerroin. Aita tehtiin luultavasti suojaksi meidän ensimmäistä koiraamme, pikimustaa ja karhumaista puolinöffeä vastaan. Se kävi naapurin puolella varastamassa villasukkia miesten saappaista ja hätyyttämässä pihalla tepastelevia hanhia. Aita on ainakin sata metriä pitkä, ja halkoo rumasti yhteistä metsäämme koko sen pituudelta, niin että aidan yli on suorastaan hypättävä, jos mielii naapurin tontille. Poikamies on pari kertaa hypännyt aidan aidan yli varsin näyttävästi - hän on tietääkseni entinen piirinmestarisuunnistaja, ja monesti hän on tullut toivottamaan minulle hyvää kesää. Kun laiha kirjanpitäjä astui kuvioihin, tervetulotoivotuksetkin kuitenkin tyssäsivät. Kerran poikamies tuli aidalle kysymään, haluanko minä korjata tuon aidan, kun muutama pylväs vähän repsotti. Sanoin, että en halua, aita on aika ruma muutenkin. Poikamies nauroi. Talven aikana pylväät oli korjattu. Yritti kai saada minut maksamaan aidan korjauksen, sillä näillä kylillä kaikki ovat nuukia.

Minä siis härnään poikamiestä pyykilläni kuitenkin hiukan, mutten liikaa, sillä jos olisin tosissani, ripustaisin narun täyteen stringejä, muutaman sukkaparin ja luumunväriset liivit. Eiköhän olisi aidalla vilskettä. Voi olla, että jo juhannuksen jälkeisestä alesta ostan elämäni ensimmäiset stringit. Lukeekohan tätä muuten ainutkaan nainen, joka ei ole minun laillani koskaan käyttänyt stringejä? Olenko muinaisjäänne?