Illalla nukahdin sateen ropinaan katolla, ja aamulla vesipuntut olivat täynnä. Samoin kaikki varasäiliötkin ovat piripinnassa ja sanon nyt sateelle: Kiitos riittää, minä tahdon aurinkoon laiturinnokkaan! Juhannusruusutkin kuihtuvat ennen aikojaan tässä sateessa.Kirkonkellot herättivät minut yhdeksältä, kun uni venähti pitkäksi valvottuani neljältä pari tuntia kissan aamuherätyksen takia. Kellot soivat uudelleen puoli kymmeneltä hälyttäen kansaa kaikkialta merenlahden ääreltä jumalanpalvelukseen. Kymmeneltä ne soivat sitten menojen alkamisen kunniaksi riemullisen voimakkaasti. Takana oleva vuori saa aikaan mahtavan kaiun. Jotenkin kohottavaa tuntea pyhäpäivä nahoissaan ja soluissaan kellojen kaikuessa. Kyllä sunnuntai täällä maalla on erilainen kuin arkipäivä.
Lapsena kaikki oli kiellettyä sunnuntain kirkonmenojen aikana, koska tämä kesäpaikkamme - silloinen Olga-tädin torppa - sijaitsi kirkon rantanaapurina ja Olga oli kiertävän maallikkosaarnaajan ikäneitotytär. Ei saanut mennä uimaan, ei saanut metelöidä, ei mennä pihaa kauemmas, ei saanut pukeutua shortseihin, jos oli tyttö. Muistan pissanneeni shortsit yllä protestiksi pihakiveltä alas ja Olgan taluttaneen minut tukistaen ja korvasta sisälle. Tosin suosin muutenkin kiveltä pissaamista, koska pelkäsin pihan perällä olevaa huussia, jota kutsuttiin pikkulaksi. Katsoin aina sen ammottaviin reikiin, koska alhaalla näkyi oksettavan kiihottava kakkakasa. Pelkäsin myös kyitä polun varressa, joten pissin aina kun voin suoraan pihakiveltä alas, niin että Olga väitti ruohikon kellastuneen siltä kohtaa.
Aistin vissiin pienenä jotain teennäistä tässä kirkonmenojen silmänpalvonnassa. Kuitenkin tästä Olga-tädin suhtautumisesta jäi itämään jotain, joka liittyy rauhan käsitteeseen. Päivä vietettiin maalla eri tavoin kuin arkipäivä. Se oli pieni juhlapäivä, jolloin tuli usein sukulaisia kylään ja sai kahvipöydän herkkuja. Ennen sunnuntai olikin viikon kohokohta, nouseva päivä, kun nyt se on Suomessa laskeva, laskeudutaan kohden alkavaa työviikkoa usein pää kipeänä. Lauantaista on tullut juhlapäivä, kliimaksi.
En osaa sanoa, mikä merkitys uskonnollisilla perinteillä on sunnuntain vietossa, mutta muussa Euroopassahan kirkossa käydään varsin yleisesti sunnuntaisin, toisin kuin Suomessa. Tekeekö tämä perinne sunnuntaista pienen juhlapäivän? Ja miksi tuntuu, että Suomessa ei osata erottaa sunnuntaita arkipäivästä? Liittyykö se Suomen nuoreen kulttuuriin ja vähän talonpoikaiseen sivistykseen? Suomen kulttuuriahan ei voi konsanaan verrata vanhojen sivistysmaiden ikiaikaiseen kulttuuriin.
Omassa lapsuus- ja nuoruuskodissani - ei siis Olgan kesäkodissa, jota muu kirjoitukseni koskee - sunnuntai oli silityspäivä, ei mikään uskonnollinen juhlapäivä. Äiti pesi lauantaina pyykin, ja sunnuntaina se oli kuivaa, jolloin silitettiin urakalla. Silityksen tuoksu tuokin mieleeni usein äidin ja sunnuntain ja lämpimän kaipaavan tunteen. Opiskeluaikana kun totuttelin asumaan yksin, silityksen haju toi kovan koti-ikävän.
(Valokuva Iines, mökin eteläikkunoita)
Minusta talonpoikaiskulttuuri on aina osannut kunnioittaa ja viettää juhlapäiviä - joskus raisusti, joskus hillitysti. Itselläni juhlat hävisivät 60/70 -lukujen kapinallisiin vuosiin. Olen myös jakanut juhlapyhiä ihmisen kanssa, jolle ne olivat pakonomaisia kärsimyksiä, eivät iloisia ja odotettuja kuten omassa lapsuudessani. Nykyään toivoo vain, että juhlat ovat myös järjestäjälleen ilo, ei voimat vievä näytön paikka. Ja sunnuntai kai syntyy sydämessä, kellä kirkossa, kellä metsässä tai vesillä, kellä terassilla.
VastaaPoistarefanut
Taisivat olla kissankellot, jotka sinut herättivät moukinallaan.
VastaaPoistaHekinen!
VastaaPoistaMiten tytöt pissaavat kivellä?
Kyykkyviulua ei kun kyykkypissiä kiven korkeimmalla kohdalla. :)
VastaaPoistaEi sit vissiin tuu kuratippoja?
VastaaPoistaLeikki-ikäiset lapseni kysyivät kerran: "Mitä tarkoittaa, että on viikonloppu?"
VastaaPoistaSilloin heräsin. Itse oli siihen aikaan kotiäiti ja mieheni pappi, joten ei viikonloppu todellakaan mitenkään eronnut arjesta.
Muistin itse lapsuudestani, miten hienolta sunnuntai oli tuntunut. Lepopäivä, pyhäpäivä. Pyhämekko. Parempaa ruokaakin ja jälkiruokaa ja vieraita usein.
Aloimme saunoa lauantaisin. Katoin sunnuntaisin ruokasaliin paremmilla astioilla. Yritin rakentaa jotain lapsuuteni pyhistä.
Pitääpä kysyä lapsilta, muistavatko he mitään ponnisteluistani.
Minä haluan viikkooni yhden päivän, joka eroaa edes hiukan arjesta. Sunnuntaisin siis hiukan parempaa ruokaa myös aamiaisella ja yleensä aina myös jälkiruoka. En siivoa, en myöskään pyykkää liiemmälti. Ei ole syytä, miksi kävisin missään kaupassa sunnuntaina, vastustan kauppojen aukioloa sunnuntaisin. Tiedän perheitä, jotka viettävät yhteistä aikaa luuhaamalla City-Marketissa tai ainakin huonekaluhalleissa sunnuntaisin. Aikamoisia vapaa-ajanvietto-ongelmia, minusta.
VastaaPoista(Onko tuo yhdyssanahirvitys oikeasti noin?)
Krisu
Lukutikku ja Krisu, juuri eilen kerrottiin radion uutisissa, että vanhemmilla on nykyään aikaa lapsilleen vain kaksi tuntia päivässä. Ja jos se vielä vietetään jossain marketissa tai pelipalatsissa, niin avot, enpä enää ihmettele levottomia lapsukaisia.
VastaaPoistaMinusta tämä on kuitenkin käsittämätöntä, etenkin kun ammatinvalinta on oma valinta. Ei yhteiskuntaa voi tästä syyttää. Oravanpyörään ei pakko hypätä, raha ja oma satojentuhansien eurojen asunto eivät ole itseisarvoja. Huh, pitäisikö tästä väsätä provosoiva päre, kun ajatuskin kiihdyttää. Toisaalta on tulossa raukean ihana hellepäivä..