Sananlasku 2: Ihminen on ihmiselle susi

ärkeää ei ole pelastaa ihminen vaan ihmisyys. Tämä inhimillinen ajatus kirkastui vielä puoliunessa, kun luin edellisen keskustelun viimeistä, Pentti Linkolaa, koskevaa kommenttia, ja muita, yöllä ja aamulla tulleita. Keskustelussa on nimittäin ajauduttu ihmisen pelastamiseen ja ihmislajin mahdolliseen tuhoon ylimaallisen kulutuksen ja ydinvoimaloiden poksahtelutaipumuksen vuoksi. Tänään pyydänkin teitä kaikkia uskomaan inhimillisyyteen, siihen hieman epämääräiseen ihmisarvoon, joka vähäisilläkin on. Uskokaa siis humanismiin, sillä ei ole muuta tietä säilyttää ihmisyyttä ihmisessä ja ajaa hänestä sutta pois. Lukekaa vaikka Sakari Topeliuksen Lukemisia lapsille ja saakaa sieltä hyviä vaikutteita. Siellä ei ole mitään pahaa, ei mitään mikä sotisi ihmisarvoa vastaan eikä mitään, mitä vastaan teidän tulisi sotia. Siellä vähinkin on suuri ja rikas on armelias, jokaisella on sijansa, kaikella aikansa ja paikkansa. Luomakunnassa on järjestys, sillä ihminen joka säilyttää kruununsa, kykenee nousemaan alhostakin.

lkaa siis rauhassa maailman melskeiltä, sillä eivät ne teitä tavoita, jos ette tartu niihin kiihkolla. Älkää hamstratko kauppoja tyhjäksi, vaikka tulisi lakko. Luoja pitää huolen lapsistaan, einettä riittää linnuillekin, vaikka maa on vielä jäässä ja siemen piilossa. Älkää pilkatko ja ivatko toisianne, sillä ette te ole ivaamianne parempia ihmisarvossa, vaan näin olette susia ja himmennätte vain kruununne. Mitä enemmän teette muille tilaa, sen enemmän teitä tarvitaan. Antakaa taivaspaikkanne sellaista jahtaavalle, antakaa eloonjäämispaikkanne vaikka Linkolan sukulaisille, jos hänellä sellaisia on. Olkaa Linkolaakin vahvempia, sillä antaessaan saa ja ottaessaan menettää.

itten vielä todettakoon, että on huhtikuu, pääsiäiskuu! Yhä pulleampia ovat silmut lehtometsän terttuseljassa, yhä raivokkaammin närhi rajaa reviiriltään harakoita, joilla on risu nokassa. Ostin eilen kahdet kämmenpuolelta kumiset mutta sirot puutarhahansikkaat, toiset lahjaksi, ja siemenpusseja on hipelöity, ostettukin ensimmäiset. Tässä kuussa mennään mökille, ensi kerran talven jälkeen. Tullaan uppoamaan puolisääreen lumeen. Meri tulee olemaan vielä jäässä, rannan kaislat tönköiksi ruskistuneet. Jäällä tulee näkymään merkitty latureitti ja autonrenkaitten jäljet. Laituri on noussut jäitten mukana ylös, mutkalle, mutta sen päälle tullaan silti kapuamaan ja istuksimaan. Kaiken kirkkauden yllä voi laulaa kiuru tai rääkyä pari tiiraa.

En malta olla kommentoimatta lopuksi eilen televisiosta kuulemaani puhetaidon asiantuntijan lausuntoa. Hän sanoi, että Timo Soinin ja median kuherruskuukausi on ohi. Soini on alkanut änkytellä ja menettää leppoisaa isällisyyttään, joka on ollut suuri syy eksyneiden äänestäjien helmoihin kertymiseen. Juuri tätä hermostumista ja lausuntojen tyhjyyttä olen ounastellut itsekin, kun olen katsellut Soinin haparointia, Muistan lisäksi lukeneeni toisenkin asiantuntijaoraakkelin ennustaneen, että Soinin nousu saattaa taittua juuri ennen vaaleja.

Kukaan ei ole vielä ehtinyt ennustaa, minne Soinilta nyt irtautuvat äänet menevät. Kannattaa kokeilla Helsingin Sanomien minuutin vaalikonetta, jolla saa pika-analyysin puoluekannastaan.

(Piirrokset Sakari Topeliuksen Lukemisia lapsille -teoksista, Gutenbergin kirjasto)

Ihmisen mielipiteitä

Sain illalla riemastuneen ja pelleilevän puhelinsoiton lapseltani: "Täällä soittaa lehtori!" Hän oli saanut hakemansa vakituisen viran helsinkiläiskoulusta, jossa on toiminut tuntiopettajana. Oi elämän kevät, oikein virka näinä aikoina, kun suuri osa nuorista elää epävarmoissa pätkätöissä. Virkojakin harvoin perustetaan, mutta tähän kouluun niitä perustettiin kolme, ja kaikkiin valittiin talossa jo työskentelevä opettaja.

Aion järjestää tyttärelle juhlat, kun hän tulee pääsiäisenä käymään. Ostan ehkä suurimman suklaamunan, jonka löydän. Marketissa näin yhden pään kokoisen koristepaperissa. Leivon myös kakun ja laitan hyvää ruokaa. Voisimme myös käydä mökillä leikkaamassa omenapuut, jos on hyvä ilma. Koristelen kodin pääsiäiskoristeilla, joita on kenkälaatikollinen, munia ja tipuja ja värillisiä höyheniä. Siskokin lähettää ehkä suklaapaketin, on aina lähettänyt, sillä Saksassa pääsiäinen on iso kevätjuhla, ja kouluista on kahden viikon loma.

Ensimmäistä kertaa elämässäni olen alkanut harkita kirkosta eroamista. Kristillisen nuortenlehden Nuotan Älä alistu! -mediakampanja on vastenmielinen ja epätieteellinen. Toisaalta kirkko on sanoutunut kampanjasta irti, mutta jos uskovaisuus kaikiaan näyttäytyy näin pimeänä mielenhäiriönä, en halua ehkä olla kristillisyyden kanssa tekemisissä. Eniten tässä mietityttää se, että miten kummassa nuoret ovat noin homehtuneita ja tiukkoja ajatuksiltaan.

Pikkukaupungin kiihkouskovaisryhmäkin jyllää paikallislehdessä naurettavasti. Rovastilla itsellään ei olisi mitään homoja vastaan, mutta muuan fundamentalisti uhoaa, että "meidän käy hullusti, jos nousemme Pyhää Jumalaa vastaan, ja tarjoamme tilalle filosofisia, liberalistisia ihmisten mielipiteitä. Pitäisi nöyrtyä ja pyytää anteeksi, ennen kaikkea homojen. Rukoilkaa parannusta!" Mistä näitä mielenpimeyksiä sikiää? Eikö olisi parasta pyytää vain itselle lisää ymmärrystä sietää erilaisuutta?

Jotenkin liitän kirkkoon kuulumisen kirkkorakennuksiin, viehättäviin hautausmaihin ja kirkkomusiikkiin, urkujensoittoon ja Bachiin. Ajattelen, että kiellän sen kaiken, jos eroan kirkosta. Kirkkoon kuuluminen on minulle oikeastaan suuri mosaiikki-ikkuna, jonka läpi näkyy heiluvia puunoksia ja sinitaivasta. Taustalla kuuluu parvella harjoittelevan urkutaiteilijan - voi olla myös kanttori - soolojuoksutuksia. Helvettiä ja ikuista tulta en enää osaa pelätä, niin monessa kiirastulessa ihminen eläissään jo on. Tämä puoli ei siis pelota kirkosta eroamisessa. Se vain, että miten kirkon käy, jos kukaan ei tarvitse sitä enää? Onko kirkkoa ilman sen kristillistä ulottuvuutta? Eihän rakennus ole mitään ilman historiaa.

Näin muuten unta koulusta. Löysin heti luokkani, joka oli kolmannen luokan markkinointilinja. En koskaan pitänyt sihteeri- tai datanomi- tai taloushallintolinjoista yhtä paljon. Markkinoijat olivat lempilapsiani, impulsiivisia ja vilkkaita, hieman villejäkin, osa melkoisia hunsvotteja. Unessa minun tehtäväni oli voittaa heidän luottamuksensa, kääntää heidät puoleeni. Alkuun he eivät olleet minusta kiinnostuneita, mutta tempasin heidät seuraamaan hauskaa tuntiani. Yksi toisensa jälkeen kiinnostui asiasta ja tuli mukaan. Asiaa en muista, mutta jossain vaiheessa kävin jossain ja minulla oli jalassani korkokengät. Unesta jäi miellyttävä tunnelma. Aamulla heräsin aurinkoon. Nyt on noussut kova tuuli, vaakasuoraa lunta menee tuosta ikkunasta kaiken aikaa lännestä Helsinkiin päin.

(Juliste Sylvie Vodáková)

Harakalla risu nokassa

Hangon edustalla on jo avovettä. Harakalla oli risu nokassaan. Ikkunan ulkopinnalla oli eilen pitkulainen ruskea hyönteinen. Kurkiaurassa on ollut yhdeksän kurkea. Fasaanit riekkuvat, ja niiden on nähty hyppäävän kuusiaidan päälle kiimoissaan. Katolta on pudonnut lunta pohjoispuoleltakin. Pajuissa on kissat. Talitintit ovat jo rasittavia. Illalla valonkajo kestää kahdeksaan.

Oikea takahammas on kummallinen. Se juurihoidettiin syksyllä, kun sitä vihloi ja särki viikkoja. Kipu katosi, pureskelu sujui kuin nuorella tytöllä. Nyt kun avaan suuni kevättuulelle, alkaa kotiin päästyä kyseistä kiusankappaletta vihloa ja särkeä. Kun juon kuumaa, hätkähdän vihlaisua kuin sähköiskun saanut.


Olen lukenut taas Sediksen blogin hampaanpoiston jälkeisen tilan ohjeet. Päätän varata poistoajan joksikin tulevaksi maanantaiaamuksi, jotta kaikki paikat ovat sitten viikolla auki, kun komplikaatiot ja verenvuoto alkaa. Teen listan varotoimista.

Imuroi. Hampaan juuressa on bakteereja, ja haavaan voi tulla tulehdus, jos bakteeri äityy. Vaihda vuodevaatteet, erikoisesti tyynyliina, älä päästä kissaa sänkyyn äläkä ruokapöydälle. Pese pinnat Tolulla. Varusta jääkaappiin jugurttipurkkeja ja piimää ja jäätelöä. Katso, että on keittoja. Osta apteekista sideharsotuppoja, suuvettä ja vahvaa särkylääkettä. Kysy, onko rasvatuppoja, jotka eivät tarttuisi haavaan kiinni ja kiskaisi verihyytymää pois. Pese pyykit. Jäädytä akut, siis kylmäkallet. Pane esille lääkäreiden puhelinnumerot, hammaslääkärin, äkillisen päivystyslääkärin ja yleinen hätänumero. Kertaa Sediksen blogin verenseisautusohjeet.



Kun on kipeä, näkee vain harmaata tai ruskeaa. Nyt on kyllä pilvessä. Ihmettelen, miksi valokuvani eivät onnistu. Ei ole kohteita, linnut eivät lennähdä eteeni, jänistä ei näy, ketustakin vain jäljet, metsä on hiljainen eikä siellä ole ihmisiä, ihmisiä ei voi kuvata kaupungissakaan. Mieleni tekisi tehdä kuvasarja päivän asiakassaldosta viinakaupassa tai missä tahansa erikoisliikkeessä. Muotiputiikin asiakasryhmästä tulisi oiva kokoelma, tai terveyskeskuksessa kävijöistä. Vaan kuvaapa ihmisiä salaa. Tai luvalla. Anteeksi, saanko kuvata teidät salaiseen blogiini. Ottaisin luonnekuvan, jossa näytätte itseltänne ja ilmentäisitte liikettä, jossa juuri asioitte.

Mistä johtuu, että minulla on aina ideoita, harvoin toteutuksia? Hammaslääkäriäkään en saa tilatuksi. Hampaan menetys tuntuu lopulliselta. On se julmaa, kun ihmistä riisutaan. Kun viitsisi lukea edes aloittamansa kirjan loppuun. Mitä jos ei lukisi yhtään kirjaa, panisi kirjastokorttinsa naftaliiniin ja kadottaisi verkkokirjakauppojen linkit. Ei postaisi yhtään kuvaa. Jättäisi bloginsa kuin koira kakkansa ja alkaisi elää real lifea. Hieno idea.



(Valokuvat Iines)

Etsii hyviin tekoihin syyllistyviä

Tänään meille on syntynyt viaton lapsi. On lapsi syntynyt meille. On meille lapsi annettu.

Viaton, Ian, Janne, Jean. Meille on syntynyt tyhmä. Toisenlainen salapoliisi. Etsii hyviin tekoihin syyllistyviä.*

Minäkin etsin hyviin tekoihin syyllistyviä, olen aina etsinyt. Olen aina nähnyt punaisen pisteen, kuoleman pisteen kuin ruusun balleriinan hiuksissa, kun joku tekee erillisen hyvän teon ja paukauttaa rumpua sen kohdalla, viestii teon tapahtuneeksi: annoin almun, saatoin vanhan kadun yli, liityin SPR:n ystävätoimintaan, lahjoitin rahaa keräykseen.

Tässä on siis syntynyt toinen tyhmä, tosin jo kauan sitten, Risto Ahdin rinnalle. On aina huikeaa, kun löytää toisen, tarkalleen samanmoisen, jossakin asiassa, jossa on tuntenut itsensä vialliseksi eikä ole ymmärtänyt syytä käytökseensä.

Väänsin eilen edellisessä keskustelussa ihanan Charin kanssa hyväntekeväisyyttä pahantekeväisyydeksi, sillä minulle lauloi taas punainen kukko lukiessani selostuksia hyvistä teoista. Siis minä väänsin, Char ei. Aamukahvia siemaillessani luin sitten Risto Ahdin Neron käsikirjaa. Ihan kuin joku yläilmainen olisi antanut minulle vastauksen hankalaan vääntööni, valkoisen osoittamiseen mustaksi: syyllistyä hyviin tekoihin, luki kirjassa. Mikä paradoksi! Ja mikä huikea kuolemantanssi, tappaa nyt hyvä noin vaan.

Vaan niin minäkin ajattelen, että hyväntekijää on vaikea löytää, täytyy olla täällä, paikan päällä. Hyväntekijä, näet, täytyy aina saada kiinni itse teossa. Näin on, koska hyväntekijän oikea käsi ei tiedä, mitä vasen tekee. Sellainen ihminen ei kelpaa omien tekojensa kehujaksi saati todistajaksi eikä syytä tietämätön voi tunnustaa. Ja jos joku tajuaisi syyllistyneensä hyvään, hän heti tajuaisi vain olleensa suuressa pieni, pienessä suuri. Tajuaisi, että oli hetken ei-kukaan.

Sen sijaan paha on aina itsetietoista ja harkittua. Jopa silloin kun pyrimme tekemään hyvää, mutta teemme sen harkitusti, teemme pahaa. Lapsikin tietää, että harkittu on aina paha. Paha piileskelee suunnitelmassa, piileskelee hyvän takana, piileskelee tarkoituksien takana.

Tuo on Risto Ahtia, mutta samalla minun automaattikirjoitustani, ottakaa se miten vain. Tältä pohjalta maailma on minulle täynnä hyväntekeväisyyspornoa, surupornoa, sosiaalipornoa, ja mikä surulllisinta, kaikki tämä porno ruokkii kurjuutta, vähäosaisuutta, syrjäytymistä, se ei salli kurjan nousta, koska silloin me emme voisi suvaita ja olla hyviä. Tai sitten vain ostamme itsellemme hyvän omantunnon.

Esimerkiksi vanha, vammainen ja vapiseva ei ole vajaa, vaikka on vajaakuntoinen. Hän tekee hitaammin ja haparoivammin, mutta mieluusti itse. Sallittakoon se, sallittakoon nämä vajaakuntoiset ja annettakoon heille aikaa ja tilaa yhteiskunnassamme. He pystyvät enempään kuin päältä näyttää, harva tahtoo tulla autetuksi ja talutetuksi vanhuuden tai vapinan vuoksi. Eri asia ovat tietenkin selkeästi apua kaipaavat tai hyvin vammaiset ja sairaat, jotka harvoin liikkuvatkaan yksin - he ovat jo yksiöihinsä tuettuja tai laitoksiin sidottuja. Osaavat roolinsa ja avaavat käskystä suunsa lusikan tulla ja mennä.

Eikä kukaan taannu ja laitostu niin nopeasti kuin syötetty ja autettu vanhus. Laitoksissa, joissa nyt on kokeiltu "auttamattomuutta", ovat vanhukset jalkeilla ja vireinä pidempään. Balleriinat tanssivat sitä pidempään ja onnellisempina, mitä enemmän sallitaan horjahdukset ja hitaampi rytmi rientämättä hätiin suvaitsemaan vanhaa.

(Maalaus Salvador Dali, Ballerine et Tete de Mort, 1939)

(*Kursivoidut kohdat Risto Ahti, Neron käsikirja, esseeromaani 2010)

Tietäjät keskuudessamme 2

Jos ajatellaan, että jo theravada-buddhalaisia arvioidaan olevan noin 124 miljoonaa, mahayana-buddhalaisia noin 185 miljoonaa ja vajrayana-buddhalaisia noin 20 miljoonaa, on Penin uuden puheenjohtajan, Jarkko Tontin, visiolla uskonnottomasta maailmasta mitätön mahdollisuus toteutua. Vaan ainahan meillä on tietäjät keskuudessamme.

Nyt Jarkko Tontti tietää paljon muutakin kuin uskontojen globaalin tuhovoiman. Viimeksihän kirjailija Jarkko Tontti tiesi, että 50- ja 40-luvuilla syntyneet ovat rasvainen veritulppa kansakunnan sydämessä ja että he ylläpitävät myyttisen suomalaisuuden maailmaa, jossa ilmentävät yhtä kieltä ja kulttuuria tietyillä, hyvin pakonomaisilla eleillä. Mainituilla vuosikymmenillä syntyneet ovat vastuussa myös pinnan alla kuplivasta nationalistisesta uhosta ja epäluulosta muutosta kohtaan, tiesi Tontti.

Sama tuomitseva syytöslinja jatkuu, ja on ilmennyt uusiakin uhkia. Vanhojen ihmisten lisäksi siis uskonnot ovat hyvin paha asia, ja Jumala on paha mutta EU hyvä - hallelujaa ja aaltoja Tontilta. Sekin, jos lapsia ei panna varhain päiväkotiin opettelemaan toimeentulemista muiden kanssa, on paha asia. Kotonahan lapsi luonnollisesti erakoituu ja taantuu epäsosiaaliseksi yksilöksi. Tontti tahtookin varhaisen päivähoidon pakolliseksi - sanoohan tämän nyt järkikin, saati oikeusoppineen ja sananvapauskirjailijan asiantuntijoita suurempi ymmärrys.

Tontti tietää myös, että Raamattu on kirja, joka täyttää rikoslaissa kriminalisoidun kansanryhmää vastaan kiihottamisen tunnusmerkistön. Raamattu tulisikin Tontista mitä ilmeisimmin kieltää rikollisena julkaisuna, sillä ei kai hän huvikseen tällaisia totea. Senkin Tontti tietää, että Tarja Halonen on hemulitäti, joka mumisee Venäjällä fraaseja - me muuthan emme missään tilanteissa koskaan mumise fraaseja, vaan sanomme aina suorat sanat esimiehille, opettajille, läheisille, ystäville, vastaantulijoille, kommentoijille ja kanssabloggareille. Varmaan Tarja Halonen siis tulisi kieltää ja saattaa juridiseen vastuuseen fraaseistaan.

Kansallismielisyys on kaikkein kamalin piru, sillä se on veriaate, kommunismia ja fasismiakin verisempi. Se tulisikin Tontin mukaan mitä ilmeisimmin julistaa rikolliseksi ja saattaa päiviltä. EU on uusi Isä. Laskekaamme asiamme luottamuksella Hänen jalkojensa juureen, hän kyllä huomaa vähäisenkin.

Ei sen väliä, että äidinkieli sitten taas on Tontin ja monen kirjailijan kotimaa - tämä on tietenkin sallittua eikä vaadi toimenpiteitä. Eikä yksikään kieli putoa, vaan EU näkee pienimmänkin murresanan, joka kansalta katoaa! Eikä mene englannin eikä saksan eikä ranskan eikä italiankaan kieli koskaan yli pikku kielien, vaan suomen kieli on yhtä arvossaan kuin klassiset kielet. Kaikkihan sitä EU:ssa osaavat. Demokratia on taattu, kun on EU! Iirin kielikin elää dokumenteissa!

Sivariksi sen sijaan voi heittäytyä, sillä sivari on nyky-Suomen Antti Rokka, sanoo Jarkko Tontti lupsakkaasti. Ja muuten, älkäämme enää jatkossa sanoko Jumalan kiitos, vaan EU:n kiitos! Tämä oli minun ehdotukseni, ei Jarkko Tontin, joka ei siis pidä jumalia, sillä ihminen on vahva eikä tarvitse yläilmaisia, kun on liittovaltio.

(Kuvassa Sokrates ja Ksantippa)

(Lähteenä HS 14.3.2011 C1)

Suhteeni ajatusluisteluun

Muuan kommentoija nimesi minut ajatusluistelijaksi. Toinen tarttui siihen mieluusti jatkaen löylynlyöntiä. Kai sitten olen sellainen, vaikka en täysin tiedä, mitä herrat asialla tarkoittavat. Termi kuulostaa kuitenkin hauskalta, joten pureskellaanpa sitä, josko asia selkenisi.

Joskus olen luullut, että nainen on ajatusluistelija, mies joustava, kun puhutaan näkökulman vaihtamisesta ja uudesta pisteestä jatkamisesta. Enää en luule. Minusta taijissakin on hienoa, kun välillä pysähdytään kuin hidastetussa filmissä, ja sitten taas koneen pyörähtäessä käyntiin jatketaan suuntaa vaihtaen puolipiruetin kautta etuviistoon tai minne milloinkin.

Tuokin on kummallista että mielipidettä ei saisi vaihtaa. Minusta mielipiteissä on parasta juuri se, että niitä on niin paljon ja että ne voi halutessa vaihtaa. Kauheinta on, kun lauluissa sanotaan, että älä koskaan ikinä muutu, ja pysy aina sellaisena kuin olet. Minusta kaikkien tulisi muuttua kaiken aikaa, kasvaa ja liikkua ja hengen palaa.

Muistanpa eräänkin kerran, kun aloittelin kirjoitusuraani Helsingin Sanomien keskustelupalstalla. Siellä oli meneillään hurja keskustelu kunniamurhasta, kun muuan Fadime oli murhattu. Minua alkoi se teurastusvimma harmittaa, vaikka toki järkytyin hirvittävästä teosta. Niinpä kirjoitin sitten keskusteluun kommenttini, jossa vertasin tapahtumia antiikin tragedioiden perhemurhiin. Sain aikaan valtaisan raivon aallon, päälleni suurin piirtein syljettiin. Lisäsin pökköä pesään ja jatkoin linjaani vetämällä esiin nimiä ja näytelmiä, Oidipusta ja Medeiaa. Lopulta väki oli minun kimpussani unohtaen murhaajan.

Olin kieltämättä vaikeuksissa, mutta periksi en antanut, vaan jatkoin hikoillen, kunnes keskustelu häipyi näkymättömiin. Tämä taisi olla ensi kosketukseni ajatusluisteluun, sillä liitelin aikamoisia piruetteja jäällä, enkä saanut mistään tukea, tietenkään. Kuitenkaan tänä päivänäkään ei voida kieltää, etteikö kunniamurhissa olisi jotain samaa kuin antiikin tragedioiden perheenjäsenten murhissa. Murha, surma, tappo, hengen riistäminen on yleensäkin vanhimpia ihmiskuntaa yhdistäviä asioita. Yhä edelleen murhataan perheenjäseniä, äidit surmaavat lapsiaan, lapset vanhempiaan, puolisot toisiaan.

Ajatusluistelu on kaikin tavoin hyödyllistä ja hauskaa, ja antaa lukuisia mahdollisuuksia avartaa omaa ajattelua ja laajentaa keskustelua. Kun aloittaa ratsastuksen tammalla ja hyppääkin sitten oriin selkään, näkee tietenkin eri asioita kuin pelkällä tammalla ratsastaessa. Joskus voi kapsahtaa toki vaikka kamelin selkään tai koettaa ratsastaa hampaattomalla alligaattorilla. Suosittelen muillekin.

(Kuva Hedda Morrison)

Hyvää naistenpäivää, naiset!

Pitäkää itsenne naisina!

Pitäkää puolenne niiden edessä,
jotka nousevat ihmisyyttänne vastaan!
Älkää antako kenenkään kävellä ylitsenne
kättelemään miestä,
joka sanoi juuri ne sanat,
jotka te aiemmin sanoitte,
mutta joita kukaan ei noteerannut!

Älkää antako kenenkään lyödä teitä
tai sanoa halventavia sanoja,
joita yksikään ihminen ei ole ansainnut.

Älkää antako miesten tarjota teille juomia ja ruokia,
vaan ostakaa itse juomanne ja ruokanne.
Näin varmistatte sen,
että leipä pöydästänne ja lastenne pöydästä ei lopu.
Opiskelkaa, opiskelkaa, opiskelkaa,
sillä teidän ovat yliopistot.
Hankkikaa itsellenne tutkinto
ja puhkaiskaa lasikatto.
Äänestäkää naista ja ottakaa valta,
joka on edessänne.

Älkää verhotko varttanne viekoitukseksi,
sillä se johtaa teidät tielle,
jolla teille sanotaan,
kuinka olla, kuinka elää, mitä ajatella.

Verhotkaa vartenne viehkeästi
mutta älkää nostako rintojanne,
pakaroitanne pykätkö,
huulianne hupeloitko,
sillä se on kutsuhuuto kiimaisille,
koirille jotka juoksevat lihapalan perässä.

Nostakaa päänne ja katsokaa aurinkoon
tai kulkekaa sateen ja tuulen läpi
ja eläkää elämäänne juuri niin kuin te itse tahdotte,
sillä ei teillä pidä oleman sanojia,
miten teidän tulee mistäkin asiasta ajatella,
ei käskijää ruumiinne ja henkenne yli.
Te olette itse se polku.
Teissä on voima!

Suhteeni kirjoihin 3: Hyllyni häpeäpilkut

Kirjan ei tarvitse olla hyvä nauttiakseni siitä. Eihän ihmisenkään tarvitse olla hyvä pitääkseni hänestä. Asia on jopa päinvastoin, sillä olen aina pitänyt eniten oppilaista, jotka ovat pahoja poikia, suupaltteja veijareita tai velmuja koltiaisia.

Hyvillä oppilailla ei ole ollut minulle kovinkaan paljon annettavaa, sillä he ovat toteuttaneet monesti vain oppimiaan käyttäytymiskaavoja ja ratkaiseeet yhtälöitä sulavasti mallin mukaan. Helppoa ja mukavaa opettajalle, mutta miten olenkaan unohtanut tähtioppilaani ja miten hyvin muistankaan kaikki lukihäiriöiset, aadeehoodeet, ahdistuneen oloiset kynsienpureskelijat ja takarivistä huutelijat. Muistan senkin Arin, joka pani tuolilleni nastan ja toivotti vallan hyvät pääsiäismunat tai sen Panun, joka irrotti oven saranoiltaan, kun olin tulossa luokkaan ja sain sitten oven puoliksi päälleni.

Kirjahyllyssänikin on häpeäpilkkuja, joista minun toivottiin kirjoittavan. Huonoa kirjallisuutta, jota kuuluu katsoa nenänvartta pitkin. On mm. Heli Laaksosen Pulu uis. Kun joskus kirjoitin Heli Laaksosesta ja runon närkkijöistä blogiini, joku keskustelija moitti minua tuohtuneena, että valistunut ihminen, äidinkielenopettaja, ei saa mainitakaan Heli Laaksosen nimeä. Heli Laaksonen on markkinakone, joka on tehnyt kirjailijuudestaan tuotteen, jota hävittömästi myy ja markkinoi. Eihän oikea runoilija puhu rahasta eikä tee mitään rahan vuoksi. Hänellä on palava kutsumus ja ilmiömäinen sanan lahja, jota hän pakonomaisesti toteuttaa, vaikka ei olisi varaa kuin paitaan päällä. Heli Laaksonen on siis huono runoilija, oikein huono ja tämä häpeäpilkku koristaa kirjastoani edelleen. Mainittakoon, että olen vienyt tätä syntiä pidemmällekin. Olen sijoittanut Laitilan munamarkkinoilla pakarani Katteisen kivelle ja valokuvauttanut itseni siinä, kivi on Laaksosen nimeämä kateellisten kivi. Ehkä osuvakin?

Toisena häpeäpilkkuna mainitsen Valittujen Palojen Kirjavaliot, kolme kappaletta. Kaksi on tullut huutokaupan miljoonalaatikosta ja yksi on lahja säästäväiseltä anopilta, köyhälle kirjallisuudenopiskelijalle. Monta kirjaa yksissä koreissa kansissa, on punaista ja kultaa. Näistä häpeäpilkuista olen lukenut muutaman tarinan henkeä pidätellen, niin jännittävä oli vaikkapa Lumen vangit ja Torni, tulipalokertomus. On vain hyvä, että Valitut palat oli valmiiksi lyhentänyt kertomukset, sillä jo lapsena hyppäsin kirjoisssa mm. maisemakuvausten yli.

Kolmantena häpeäpilkkuna olkoon Huutomerkki-kirjasarja, jota keräskelin joskus divareista. Tähän kuuluu mm. Alas auton pakkovalta, jossa jalankulkijoita kehotetaan pitämään taskussaan vasaraa tai muuta napakkaa iskuvälinettä, jolla pitää hakata jokaista suojatielle tunkeutuvaa peltilehmää. Mitä isompi lommo, sen parempi. Pamflettikirjassa on tällaisia alalukuja: Auto, neljä kirjainta, joihin ei voi luottaa, Pakkoautoistuva yhteiskunta, Jalankulkijan oikeusturva, Yksityisautolla joukkohautaan, Auto vai ihminen, Liikenne ja tasa-arvo, Make Love Not Cars, Enemmmistö r.y:n liikennemanifesti. Muita sarjan kirjoja ovat vaikkapa Terve urheilun maa, jossa on mm. Jouko Tyyrin kirjoitus aiheesta Urheileva luokka. Terho Purisaisen Uusin testamentti taas vakuuttaa, että Vallankumous on välttämätön ja että Opit ovat toissijaisia.

Häpeäpilkkuja on muitakin, oikeastaan niitä taitaa olla suuri osa kirjastostani. Kaari Utrion Eevan tyttäretkin on häpeäpilkku, sillä Utriohan kuuluu samaan sarjaan kuin Laila Hirvisaari, jonka yksi teos minulla myös on, nimeä en muista, mutta olkoon sekin siis pilkkuna muiden joukossa. Sitä paitsi tuo Eevan tyttäret, jonka sain äidiltä joululahjaksi, iski varmaan minuunkin feminismin varhaiset siemenet kuvatessaan varsin laajasti naisen yhteiskunnallista historiaa. Kirjasta muistan kuitenkin parhaiten yhden kuvan, joka kiihotti minua enemmän kuin naisten vapauttaminen miesten orjuudesta. Se oli kuva, jossa kahdelle jalalle noussut sarvipääpukki yhtyi naiseen, joka oli auliisti levittänyt jalkovälinsä tarjolle, jopa koholle. Toisaalla kirjassa on kuva yksisarvisesta, joka istuu neidon vieressä. Tätäkin kuvaa katselin enemmän kuin muita kuvia. Se oli eroottisesti latautunut keskiaikainen piirros.

Tällaisia häpeäpilkkuja tällä kertaa. Kama Sutrakin minulla on, mutta en löydä sitä nyt tähän artikkeliin. Olenkohan piilottanut sen tyttären katseilta? Jos olen, niin silloinhan häpeän sitäkin. Ellen ole, kirja ei kuulu tähän tarinaan. Toisaalta en piilota mitään tyttäreltäni. Mutta jos on niin, että jollain teistä on vaikka pornoa koneellanne väärällä tiedostonimellä, tai Jalluja patjan alla, niin silloinhan tekin häpeätte niitä, vai mitä?

(Maalaus Hieronymus Bosch)

Suhteeni kirjoihin 2

Suhteeni kirjoihin on myös esineellinen ja ilakoiva, siis aineellinen ja pinnallinen.

Onkin sääli, että kirjat ovat esineenä nykyään hieman haaleita, niissä on usein pelkistetyn tyylitelty kuva tai kansi on vain erilaisia toisiaan leikkaavia pastellinsävyisiä tasopintoja. Jos julkaisisin kirjan, tahtoisin sen kanteen kuvan, jossa on ihmisiä. Ihmisistähän kirjat kertovat eikä abstrakteista kuvioista.

Kirjoissa on lisäksi useimmiten erillinen kansipaperi, jota ei raatsi heittää pois, rumuudesta huolimatta. Toisaalta sen lievettä voi käyttää kirjanmerkkinä, jos kirja ei ole paksu. Kirjastossa säästettäisiin merkittävä määrä työtunteja, jos kirjassa ei olisi näitä erillisiä kuoripeitteitä kannessa, joiden vuoksi muovittaminen hankaloituu erikoisesti kirjan seläkkeen ala- ja yläosan muovilipsua taitettaessa. Tuskailin, kun tein tätä kohtaa ollessani kymmenvuotiaana lapsityövoimana Pikkukaupungin kirjastossa muovitus- ja leimaustöissä.

Vanhat kirjat ovat kauniita, ruskeansävyisiä tai harmaanhimmeitä, vain kansitekstillä varustettuja kuvattomia aarteita. Jokin taitavasti piirretty painokuva tai logo saattaa kannessa olla. Sellaisen kirjan saatan ostaa pelkän kannenkin vuoksi. Viimeksi ostin kirpputorilta kaksi vanhaa kirjaa, joita en sen koommin ole avannut, kunhan työnsin hyllyyn ihailtuani ensin niiden kantta ja hipelöityäni niiden pehmeyttä ja sivunreunojen kuluneisuutta sormissani. Luin sanoja sieltä täältä. Se riitti.

Eniten kirjoissa pidän punaruskean ja okran eri sävyistä. Kirjan nimen tulisi olla vaakasuoraan luettavissa, ei pystysuoraan, sillä kirjastoissa alkaa usein huimata kun kulkee pää vinossa hyllyriviltä toiselle, tutkii nimekkeitä lattiasta kattoon. Ei pitäisi julkaista niin ohutta kirjaa, jonka selkämykseen nimi ei mahdu!

Kaikkein vanhimmat ja kauneimmat kirjani ovat uskonnollisia opuksia 1800-luvulta, äidin puolen peruja. Teksti on koristeellista fraktuuraa, paperi ruskeankeltaista, lehdet risareunaisia. On Arndtin Postilla, joka sisältää Ewangeliumien hengellisiä ja rakentavaisia selityksiä. On myös Tien-osottaja ijankaikkiseen elämään sekä Pyhät Tutkistelemukset ja Jokapäiväisen Jumalisuuden harjoitukset. Viime mainitussa pohditaan erityisesti ikuisuuskysymystä "kusta sieluni autuuden, kusta lewon löytää".

Isän puoleisesta suvusta on minulle kulkeutunut käytännöllisempää ja hivenen maallisempaa vanhaa kirjallisuutta, mm. Liverpoolin piispan J. C. Rylen Ystävällisiä neuvoja nuorukaisille. Teos on laadittu, koska "ahkeroi perkele erityisesti turmella nuorukaisten sieluja, vaikk'eivät he itse näy sitä aavistavan". On myös Vänrikki Stoolin tarinat kahdella tapaa, Paavo Cajanderin ja Otto Mannisen hieman eroavina suomennoksina. Mannisen suomennoksessa on Edelfeldtin kuvitus, jota olen lapsena paikoin tehostanut puuliiduilla. Olen värittänyt esimerkiksi Runebergin tukan ja nuoren sotilaspojan paidan siniseksi, Dunckerin housut ja Maamme-laulun taivaan punaiseksi, samoin vanhan Speltin hevosen harjan. Torpan tyttöön en ole koskenut, sillä hänen turha odotuksensa liikutti minua.

Nykyään ostopäätökseeni vaikuttaa sisällön lisäksi kirjan käyttömukavuuskin. Ostan mieluiten pienikokoisen pehmeäkantisen kirjan, koska sitä pääsee lähemmäksi kuin kovakantista. Pokkarit ovat mainio keksintö, ellei teksti ole liian pientä. Toisaalta en peru ostoaietta, vaikka kirja olisi painava ja hankala käsitellä, jos sisältö kiinnostaa. Näin on esimerkiksi aiemmin mainitsemani 800-sivuisen ja kovakantisen Zetterbergin Viron Historian tapauksessa.

Myös exlibriksiin on aina kiinnitetty taiteellista huomiota ja ambitiota. Muistan jossain valitun joskus kauneimman kirjankannenkin, samoin kauneimman exlibriksen. Toisaalta exlibris-ajatus on hassu: leimata omat kirjat. Kirjathan monesti ensimmäisinä kuolinpesistä heivataan yli laidan. Harvan lapset tahtovat uusiin koteihinsa vanhempien pölyistä kirjastoa.

(Maalaus George Seurat)

Suhteeni kirjoihin 1

Maaliskuu. Aika aloittaa kevätpäiväkirja. Peilaan lähipäivinä lähinnä itseäni kirjoitussarjassa, jonka kesto ja lopullinen muoto ja aihepiiri olkoon tuntematon ja avoin.

Muuan teistä pyysi minua nimittäin kirjoittamaan itsestäni ja kirjoistani, kun kyselin kirjoitussarjan aiheita. Muita ehdotuksia ei tullut. Aloitan siis puhumalla suhteestani kirjoihin. Rajaan laajan aiheen uusiin hankintoihini. Jatkossa ehkä valotan suhdettani vanhempiin kirjoihini, kenties siirryn rahaan ja tavaraan, huonekaluihini, ihmisiin, ehkä joihinkin maailmantapahtumiin, joissa peilaan itseäni. On myös mahdollista että en kirjoita näistä, vaan jostain muusta. Sitoutuminen aiheuttaa nimittäin lievää ahdistuksen kaltaista tunnetta rintalastan alle.

Miten minä kirjoistani kirjoitan? Ei niissä mitään teemaa ole. Jos minua hakee hyllyistäni, menee metsään, en minä ole noissa kirjoissa. Ei niistä kannata muodostaa käsitystä henkilöstä, kuten Virpi Hämeen-Anttila kertoo tehneensä ollessaan ensi kertaa tulevan miehensä Jaakon opiskelijaboksissa. Suuri osa kirjoista toki on omia ostamiani, mutta en ole laskelmoiva ostaja - tämä kannattaa ostaa, tämä on sijoitus joko henkiselle tai aineelliselle pääomapuolelle. Ostan tunteiden varassa, ja teen siis huonojakin ostoja. En tiedä mitä se sitten taas kertoo, että huonojakaan en heitä hyllystäni, sillä kirja on minulle pyhä kapistus.

Esimerkiksi viimeksi ostin elokuvaohjaaja Kaija Juurikkalan Varjojen taian, joka on äärettömän huono kirja, oikein huono. Olin utelias, kun kuulin radiohaastattelun, jossa Juurikkala kertoi pystyvänsä näkemään vainajien maailmaan. Kirjasta selvisi, että nainen ei nähnytkään, tunsi vain värähtelyjä ja tiesi, että oikealla puolella seisoi pieni karhunsyömä tyttö tai hänen isävainaansa punaisen kakadupapukaijan hahmossa. Tuollainen ei vakuuta, että tietää. Pitää nähdä! Juurikkalasta kiinnostuin siinä vaiheessa, kun huomasin hänen tekevän elokuvaa Aleksanteri Ahola-Valon päiväkirjojen pohjalta avautuvasta kasvatusfilosofiasta, viime vuosisadan vaihteesta.

Juurikkalaa edelliset ostamani kirjat ovat Zetterbergin Viron historia, joka on hyvä kirja ja Hustvedtin Vapiseva nainen, jota luen vähän väkisin, kun kerran ostin. En tiedä, onko se hyvä vai huono, en ole lukenut kritiikkejä, enkä osaa sanoa. Viron historia on hyvä, oikein hyvä, ja siksi luen sitä hitaasti käyttäen sivujen välissä Virosta ostamaani nahkaista kirjanmerkkiä. (Näkisittepä muuten kirjanmerkkivalikoimani. Olen hassuna kirjanmerkkeihin, ja minulla on yksi hopeinen pöllökirjanmerkki isän peruja ja kaksi uutta hopeanvärisestä metallista tehtyä helmisomisteista killutinta, kuin rukousnauhaa.) Tästä kirjasta teen myös muistiinpanoja keltaisille tarralapuille, jotka olen kiinnittänyt pahvitauluun. Merkitsin ylös esihistorialliset ajan kaudet ja vuosiluvut. Näin kokonaiskuvan saaminen on helpompaa.

Arto Mellerin Runot ostin, kaikki yksissä kansissa, ja niistäkään en kaikista pidä, suuresta osasta kyllä kovastikin. Osaan on aika purrut hivenen liikaa, mutta kyllä niistä lahjakkuuden erottaa. Lisäksi näen silmissäni Mellerin kesämökkini pihalla merirosvohuivi kaulassa, kun hän tuli ostamaan oranssia kuplaani, rahatta. Se oli viehkeää. Valitettavasti vielä viehkeämpi vaimo tunkee samaan näkyyn. Oikeastaan ostin Mellerin runokirjan siksi, että haen siitä yhtä mieleenjäänyttä aistillista ja väkevää runoa, jossa puhutaan tanssimisesta ja siitä, miten jalat iskeytyvät lattiaan. En ole vielä löytänyt sitä, ja kirjanmerkki on jo puolessa välissä. Mellerin Pääkallolipun alla on kiinnostava, ehkä siksikin, että lukujännitys on tallella, koska ole vielä avannut sitä muuta kuin präntin koon tarkistusta varten. Tästäkään en ole huomannut kritiikkejä, joten en tiedä, onko se hyvä vai kenties jokin palasista koottu tekele, jolla saadaan vielä vainajaa vähän myytyä.

Uusimpiani on myös Pulkkisen Totta, jota en ole vielä lukenut, joten siitäkään en tiedä. Käsittääkseni kritiikki ei aivan hirveästi arvosta häntä, enemmän hänen kauniit kasvonsa ovat saaneet kai huomiota. Jotenkin aistin ennakkoon pettymyksen, ja ehkä siksi siirrän lukemista. Yksi uudehko on myös Essi Kummun Karhun kuolema, jota luin nautiskellen. Muistan sen hyvin tarkkaan, henkilöt jäivät muistiini erillisinä kiinnostavina hahmoina. Kellokosken prinsessa oli huono, oikein huono, harvinaisen kehnosti kirjoitettu opus, enkä muista edes kirjoittajia, joita oli kaksi. Tämä on se jouluisessa kissapalossa tärvääntynyt kirja, jonka sain omakseni kirjastosta uutta kirjaa vastaan. Se on siis hyllyssäni, vaikkei sinne kuulu. Onhan hyllyssäni anoppivainajan lahjakirjatkin, iloiset uskonnolliset opukset, joissa ylistetään avioliiton pysyvyyttä ja yhdessä kokkaamista, hymysuin.

Mitä nämä mainitsemani uusimmat kirjani siis minusta muka kertovat? Suurta osaa opuksista pidän paperintäytteenä, osaa jonninjoutavana turhakkeena, joka sietäisi polttaa pölyä keräämästä. Jättäisin näistä mainitsemistani siis itselleni ehkä vain Zetterbergin ja Kummun, jos puhuisin kirjoista, joita rakastan lukea ja joita ehkä tarvitsen tai joihin palaan. No jaa, ehkä Mellerit myös.

(Maalaus Ernest Biéler)