Kesäpäiväkirja 8. sivu

Läppärini on hajoamassa. Se huutaa kuin sumutorvi, mutta ei avaa ruudun ikkunaa, vaan jättää sen mustaksi, vaikka virta on päällä ja tuuletin pyörii. Hämäävää on, että se välillä soittaa Windowsin tervetulotoivotussävelen, mutta ei näytä kuvaa kuten pitää.

Kun kymmenien yritysten jälkeen keksin kokeilla toista pistorasiaa, saan virran päälle ja kirjoitan siksi pienen tiedotuspostauksen, koska edessä voi olla tauko bloggaamisessa. Minulla on aavistus, että kun sammutan koneen nyt, se ei välttämättä avaudu.

Viime vuonna oli kesällä sama vika, ja se osoittautui kovalevyn hajoamiseksi ja meni vielä takuun piikkiin. Nyt takuu on umpeutunut, kone käy kolmatta vuottaan. Sekö nyt sitten on kalliin läppärin ikä? Tuhat euroa ja kolme vuotta, haloo insinöörit! Minulla on kesämökin nurkassa juomakaappina 60-luvun Bauknecht-kompressorijääkaappi, joka käy vielä moitteetta, jos vain jaksan kuunnella sen kieltämättä hieman äänekästä hurinaa. Kun tarkemmin ajattelen, tietokone hurisee yhtä äänekkäästi, joten kehittelemistä siinäkin vielä on.

Jos tämä foorumini siis umpeutuu joksikin aikaa, koneeni on hajonnut. Mutta varmaa se nyt silti ei ole. Kamalaa vain, jos se tapahtuu, näin konesidonnaiselle ihmiselle! Enhän saa edes rakkaita valokuviani purettua, ja kesä ja perhoskuvaus alkaa olla kliimaksissaan. Väinönputkikin on jo ollut täynnä erimuotoisia kuvauksellisia hyönteisiä. Niitty kuhisee elämää, laituri sudenkorentoja ja kuvasato pitäisi purkaa päivittäin koneelle.

Ja mihin minä kirjoitan, jos koneen ruutu pysyy mustana? En ole kynä ja paperi -ihmisiä ollenkaan. Ja miten olen yhteydessä nettiystäviin ja oikeisiin lihallisiin ystäviin, kun käytän meseä ja muuta keskustelukanavaa?

Onneksi sain tänään kirjastosta pinon kiinnostavaa luettavaa, mm. Vakka-Suomi - merestä maaksi, Laitilan historia I, Pyhämaan - Pyhärannan historia, Länsisuomalaista merenkulkuperinnettä ja helmenä kruunussa: Sofi Oksanen Puhdistus!

(Kuva: optinen harha)

Kesäpäiväkirja 7. sivu

Illalla nukahdin sateen ropinaan katolla, ja aamulla vesipuntut olivat täynnä. Samoin kaikki varasäiliötkin ovat piripinnassa ja sanon nyt sateelle: Kiitos riittää, minä tahdon aurinkoon laiturinnokkaan! Juhannusruusutkin kuihtuvat ennen aikojaan tässä sateessa.

Kirkonkellot herättivät minut yhdeksältä, kun uni venähti pitkäksi valvottuani neljältä pari tuntia kissan aamuherätyksen takia. Kellot soivat uudelleen puoli kymmeneltä hälyttäen kansaa kaikkialta merenlahden ääreltä jumalanpalvelukseen. Kymmeneltä ne soivat sitten menojen alkamisen kunniaksi riemullisen voimakkaasti. Takana oleva vuori saa aikaan mahtavan kaiun. Jotenkin kohottavaa tuntea pyhäpäivä nahoissaan ja soluissaan kellojen kaikuessa. Kyllä sunnuntai täällä maalla on erilainen kuin arkipäivä.

Lapsena kaikki oli kiellettyä sunnuntain kirkonmenojen aikana, koska tämä kesäpaikkamme - silloinen Olga-tädin torppa - sijaitsi kirkon rantanaapurina ja Olga oli kiertävän maallikkosaarnaajan ikäneitotytär. Ei saanut mennä uimaan, ei saanut metelöidä, ei mennä pihaa kauemmas, ei saanut pukeutua shortseihin, jos oli tyttö. Muistan pissanneeni shortsit yllä protestiksi pihakiveltä alas ja Olgan taluttaneen minut tukistaen ja korvasta sisälle. Tosin suosin muutenkin kiveltä pissaamista, koska pelkäsin pihan perällä olevaa huussia, jota kutsuttiin pikkulaksi. Katsoin aina sen ammottaviin reikiin, koska alhaalla näkyi oksettavan kiihottava kakkakasa. Pelkäsin myös kyitä polun varressa, joten pissin aina kun voin suoraan pihakiveltä alas, niin että Olga väitti ruohikon kellastuneen siltä kohtaa.

Aistin vissiin pienenä jotain teennäistä tässä kirkonmenojen silmänpalvonnassa. Kuitenkin tästä Olga-tädin suhtautumisesta jäi itämään jotain, joka liittyy rauhan käsitteeseen. Päivä vietettiin maalla eri tavoin kuin arkipäivä. Se oli pieni juhlapäivä, jolloin tuli usein sukulaisia kylään ja sai kahvipöydän herkkuja. Ennen sunnuntai olikin viikon kohokohta, nouseva päivä, kun nyt se on Suomessa laskeva, laskeudutaan kohden alkavaa työviikkoa usein pää kipeänä. Lauantaista on tullut juhlapäivä, kliimaksi.

En osaa sanoa, mikä merkitys uskonnollisilla perinteillä on sunnuntain vietossa, mutta muussa Euroopassahan kirkossa käydään varsin yleisesti sunnuntaisin, toisin kuin Suomessa. Tekeekö tämä perinne sunnuntaista pienen juhlapäivän? Ja miksi tuntuu, että Suomessa ei osata erottaa sunnuntaita arkipäivästä? Liittyykö se Suomen nuoreen kulttuuriin ja vähän talonpoikaiseen sivistykseen? Suomen kulttuuriahan ei voi konsanaan verrata vanhojen sivistysmaiden ikiaikaiseen kulttuuriin.

Omassa lapsuus- ja nuoruuskodissani - ei siis Olgan kesäkodissa, jota muu kirjoitukseni koskee - sunnuntai oli silityspäivä, ei mikään uskonnollinen juhlapäivä. Äiti pesi lauantaina pyykin, ja sunnuntaina se oli kuivaa, jolloin silitettiin urakalla. Silityksen tuoksu tuokin mieleeni usein äidin ja sunnuntain ja lämpimän kaipaavan tunteen. Opiskeluaikana kun totuttelin asumaan yksin, silityksen haju toi kovan koti-ikävän.

(Valokuva Iines, mökin eteläikkunoita)

Kymmenen käskyä ja käskynselitystä

Taiteilija Tea Mäkipää kamppailee ekokatastrofia vastaan teoksellaan 10 käskyä uudelle vuosituhannelle. Teos on esillä Retretissä, Mäntässä ja New Yorkissa. (HS 24.6./C1)

Ensimmäinen käsky kuuluu: Älä lennä. Mäkipää lentää kuitenkin itse, koska matka esimerkiksi New Yorkiin kestäisi maitse pari viikkoa, joten ajan säästön vuoksi taiteilija sanoo turvaavansa nopeaan matkustusvälineeseen.

Miten minun tulee mieleeni toinenkin paradoksaalinen taiteilija, Ulla Karttunen, joka käytti lapsipornoa taiteessaan kiinnittääkseen ihmisten huomiota lapsipornoon. Tai kolmas taiteilija, Mimosa Pale, jonka muovaaman Jättihävyn oli määrä lyödä silmille yhä kaupallistuvaa seksiä ja pornografiaa. Häpy löi kyllä ällikällä kenet tahansa jo lehtikuvan perusteella.

Lentämällä lentokieltoa vastaan, hävyllä häpyä vastaan, lapsipornolla lapsipornoa vastaan. Vanha kansakin uskoi samanlaista samaan -ajatteluun, ja painoi käärmeenmyrkkyä särkevän hampaan päälle.

Tässä taiteilija Tea Mäkipään kaikki 10 käskyä. Perässä omia sensuroimattomia ensimietteitäni, jotka mitä todennäköisimmin ovat vääriä ajatuksia. En halua kuitenkaan estää niiden julkituloa mkinkäänlaisen leimaamisenkaan pelossa.

1. Älä lennä.

Maailman köyhät elävät turismista ja turistien almuista. Jos lakkaamme lentämästä, saatamme köyhät ravintoloitsijat ja hotellinpitäjät ja lakananvaihtajat Thaimaassa konkurssiin ja kurjuuteen, joka on monin verroin suurempaa kuin tsunamituho. Jos olemme tehneet maailman paskaksi, pitäkäämme edes huussi pystyssä. Mainittakoon, että minä matkustan mieluiten hitaasti maisemia katsellen junalla ja laivalla, mutta se on eri juttu! En tee sitä välttääkseni lentämistä.

2. Kierrätä.

Onko mitään kamalampaa kuin Kotilieden kaavoilla leikattu pikkupojan takki, joka on tehty vaarin housuista? Mitä enemmän perheenemäntä kierrättää, sitä varhemmin hänen selkänsä taipuu koukkuun ja mies alkaa kierrättää vierasta pellavapäätä. Viisas nainen ostaa uuden tuotteen ja työllistää näin muitakin kuin itseään. Muutenkin tuntuu siltä, että kierrätys on uskottu naisväen puuhasteluksi, kuten se ennen vanhaankin oli: naiset parsivat ja paikkasivat, umpioivat ja keittivät lasipurkkeja ja hilloja, muunsivat ja käänsivät. Varma konsti pysyttää naiset kotilieden ääressä.

3. Pyöräile tai käytä julkisia kulkuvälineitä, älä omaa autoa.

No jaa, miksi ei, liikunta tekee hyvää, mutta. Jos haluan saapua työpaikalle väsyneenä ja hikisenä ja osan energiaani jo antaneena tai kävellä kaksi kilometriä lähimmälle bussipysäkille, joka jättää minut kilometrin päähän työpaikastani, niin mikäs siinä. En ammu kuitenkaan autolla kulkevaa, sillä autoa käyttäen voi myös säästää. Aikaa lapselle, voimia jaksaa puuhastella. Sitä paitsi oikein uskovainenkin säästää taivaspaikkansa lähimmäiselleen eikä hamua sitä itse. Jonkun pitää uhrautua olemaan pahis, jotta muut voivat tuntea globaalin uhrautuvuutensa. Niin kauan kuin ekohenkinen naapurini lämmittää taloansa puilla, jotka uusimman tiedon mukaan lisäävät ilman saastehiukkaspitoisuuksia merkittävästi, minä voin kyllä ajaa autolla lähimarketiin enkä kulkea ranteet kipeinä kassien painosta. Vesikin kun pitää täällä ostaa, niin ruskeaa mönjää tulee kunnan putkista. ("Kyllä sitä käyttää voi" - kunnan vesihuoltovastaava.)

4. Vältä muoviin pakattuja tuotteita.

Kulje myös paperipussi päässä pakkasella, niin päänahan lämpö ei karkaa kuten tapahtuu tekokuitumyssyn rakosista. Paperi ja pahvi ovat oivia lämpöeristeitä, minkä on huomannut myös roskisten asujaimisto. Armelias ei siis vie keräykseen tai polta itse kaikkia papereitaan, vaan säästää osan tarvitseville lähimmäisille.

5. Vältä lämmitys- ja ilmastointilaitteiden käyttöä kun voit.

Kaikkein ympäristöystävällisin vaihtoehto Suomessa taitaisi olla elämä iglussa. Ei tarvitsisi palelevana manata taloyhtiöissä päättäjämummoja, jotka istuvat viisi villapaitaa yllään kylmissä osakkeissaan vain kuullakseen seteliensä kahinaa. Mummoja ei pyöritä tuleva ekokatastrofi, vaan rahanmeno. - Ilmastointilaitteet sen sijaan pitäisi lailla kieltää. Ne ovat kammottavia!

6. Älä osta tuotteita jotka on tuotu kaukaa.

Totta hitossa ostan. Espanjalaiset lentotomaatit ovat paitsi puolet halvempia niin makoisampia kuin suomalaiset vaaleanvihreät varhaiskasvihuonetomaatit. Pohjolan näivässä talvessa nousee vain mielenhäiriötilaston kasvukäyrä, ei tomaatti.

7. Jos et ole varma, tarvitsetko jotain, älä osta mitään.

Äiti opetti toisin: pahaan päivään tulee varautua hankkimalla sitä sun tätä narukerää ja kalua. Kun minulla nyt on paha päivä, eli ei miestä talossa, ostin kalliin sähkökäyttöisen klapikoneen vanhuuden turvaksi, vaikka vielä pysyy Fiskarsin rautakirves (iso malli) kädessä.

8. Älä tee enempää kuin kaksi lasta.

Katin kontit. Lapsia ei tehdä, vaan niitä saadaan. Tekeminen on laskelmointia, sääli tekolapsia, jotka on siitetty kalenteri ja taskulaskin kourassa. Varmaan heille annettu laatuaikakin on kortilla.

9. Älä viljele tai rakenna neitseellistä vettä tai maata.

Käytä siis taatantaatasi viikatetta tai enonenosi sirppiä, kun raivaat polkusi kasvullisuuden halki säkkikankaisessa mummojenmummolta kierrätetyssä kauhtanassasi esiäidinisältä perityt tuohivirsut jalassa. Tai kun soudat puuruuhellasi rehevöityneen merenselän tai umpeenkasvaneen lahden poikki, käytä vain äänetöntä väinämöisenaikaista perämelaa, joka on kiinnitetty tuhtoon loukulla ja säpellä.

10. Tee näistä tavoitteista halpoja ja helposti saavutettavia.

Halvimmaksi kai tulisi, kun perisi kaiken. Neitseelliset maat, jotka voisi jättää villikedoiksi ja vedet joiden kirkkaissa vesissä kalat polskisivat iloisina, ja puhdaspäästöiset tuotantolaitokset jotka päästäisivät ilmoille vain saasteettomia rahapatsaita ja rahaa, jotta voi valita ammattinsa, jossa on runsaasti aikaa matkustella härkävankkureissa maailmaa ympäriinsä. Perintöverokin juuri laski ja eiköhän pääomaverokin seuraa perässä.


Muuten - minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ihminen jättää luonnon rauhaan ja matkustaa hitaasti eikä tuhlaa eikä heitä eilistä leipää roskiin eikä osta roskaruokaa, mutta miksi jälleen tämäkin ideologia kaadetaan syyllistäen kuluttajan ja tavallisen köyhän kansalaisen niskaan, niin kuin hän paljonkaan voisi? Ei se kuitenkaan mene niin, että kuluttajat alkavat noudattaa näitä käskyjä laajana rintamana. Päinvastoin, lentomatkustelu lisääntyy sitä mukaa, kun uusia turistikohteita löydetään ja lentoja lisätään. Matkustaahan taiteilija itsekin lentäen näyttelyihinsä, koska on sanojensa mukaan kiireinen! Jos laatii mittavan tendenssiteoksen, tulee kai itse ensimmäisenä noudattaa omia ohjeitaan ennen kuin käskee muita?


Miksi ei laadittu kymmentä käskyä auto- ja lentoteollisuudelle, laitteiden suunnittelijoille, insinööreille, päättäjille, kauppamiehille? Miksi ei yleensäkään katsota tarkemmin ketä äänestetään eduskuntaan ja kunnallisiin päätöksentekoportaisiin, vaan annetaan valta juuri niille, jotka tukevat yrityksiä ja liikemiehiä ja varustavat maailmaa kilpaa entistä teknisemmäksi ja hektisemmäksi? Vain sieltä kohdin löytyvät nappulat, joita kääntämällä voidaan saada vaikutuksia aikaan.

(Mooseksen kuva Lutherin Vähästä Katkismuksesta, tekijä tuntematon.)

Kesäpäiväkirja 6. sivu

Löysin peltomaata kääntäessäni joitain vuosia sitten omituisen kellertävän esineen, jota pidän aarteenani verannan ikkunalaudalla muiden maasta kaivettujen löytöjen rinnalla. En tiedä edes, mitä ainetta esine on, sillä en ole ennen nähnyt vastaavaa.

Jotenkin arvelisin, että esine voisi olla poltettua savea, tiilen tapaista ainetta, sillä se ei ole luonnonkiveä, vaan mitä ilmeisimmin ihmisen tuottamaa materiaalia. Keskellä on pyöreä reikä, joka ei voi olla luonnon muovaama. Esine on taltan muotoinen, mutta on mahdollista, että toinen pää puuttuu. Kukaan ei ole osannut sanoa yhtään mitään esineestä, eikä kovin moni tunnu edes olevan kiinnostunut sen alkuperästä.

Minua esine kiehtoo suuresti, kuten kaikki vanhat kaivauslöydöt. Tämä esine voi hyvinkin olla vaikkapa vain 1900-luvun työkalu tai kenties jokin hellan tai takan osa. Jos jollakulla lukijalla on hajuakaan asiasta, kuulisin mielelläni, mikä esine voisi olla! En oikein viitsisi viedä tällaista esinettä mihinkään arvioitavaksi.

Löysin myös tämän kivisammakon samaisesta pellosta, joka on entistä merenpohjaa. Tältä alueelta on maasta noussut erilaisia kiinnostavia pikkuesineitä, mm. rahoja, laivan kilpiä, hassunmallisia kiviä, kuten tämä sammakko. Siis onhan tämä ilmiselvästi muinaiskantainen taideteos, alkuihmisen muovaama istuvan sammakon patsaskuva? Sekin on verannan ikkunalaudalla aarteenani. Ikkunalla on lisäksi mm. vanha hapertunut rautasolki ja kuusikulmainen raha, josta ei saa tolkkua. Rautasolki on selvästi hevosen solki, joka on kulkeutunut pellolle viereiseltä maantieltä.

Minua huvittaa hieman tämä "arkeologinen" innostukseni. Nimittäin muistin vasta hiljakkoin tapauksen, kun äiti lapsuudessani tuhahteli isälle, joka vaahtosi innoissaan löytäneensä maasta kivisen hirvenpääveistoksen. Hän oli vakuuttunut siitä, että on tehnyt merkittävän arkeologisen löydön. Oikeastihan joku muu löysi sen kuuluisan esihistoriallisen hirvenpääveistoksen, ja isän löytö taisi kuulua samaan sarjaan kuin minun sammakkoni. Taidan olla isän hengenheimolainen, sillä ymmärrän nyt vasta hänen valtavan innostuksensa, joka on sukua sille, mitä itse tunnen löytäessäni jotain "alkuperäistä" maasta, mullasta, tai luonnosta. Siinä on jotain myyttisen ikiaikaista.

*
Lisäys kommenttien johdosta:

Kuvia ylläolevasta "saviesineestä", eri kuvakulmasta:









Esineen koko on hieman pienempi kuin Nokian kännykkä.

Kesäpäiväkirja 5. sivu

Juodessani aamukahvia huomasin ikkunasta pihan reunassa ruskean välähdyksen. Hirvi väisti riippukeinua ylittäessään pihaa! Syöksyin hakemaan kameraa ja paitasillani suoraan ulos, mutta hirvi oli ehtinyt kadota jonnekin.

Olin muuten eilenkin yöllä paitasillani pihalla, sillä kuvasin auringonlaskua juhannusruusujen takana Valokuvatorstain Yötön yö -teemaa varten. Paitasillaan on kiva olla, eikä minua varmaan nähnyt naapurin mieskään, sillä hänen pihallaan oli parkkeerattuna laihan tumman kirjanpitäjän punainen pikkukottero.

Kuvasin sitten kissaa, joka istui vastapäätä, pöydän takana, ja tuijotti lävitseni, kuten vain kissa voi tehdä. Tämä kissa on kuusitoistavuotias, ja se on nähnyt monta elämästäni poistunutta rakasta eläintä ja ihmistäkin. Se on nähnyt ensimmäisen koiramme, toisen koiramme, se on istunut äitini sylissä, se on huomannut jokaisen poismenon omalla tavallaan. Kissa on edelleen viriili, nousee ketterästi sähköpylvääseen, mutta ei enää kovin korkealle. Nousee kuitenkin ja teroittaa kynsiään. Etupäässä se elää kuitenkin vain syödäkseen ja nukkuakseen. Kaipaan välillä kissaa, ikään kuin se olisi jo poismennyt, iäksi. Nytkin se makaa koneeni vieressäni tässä klaffipöydällä, ja minua alkaa surettaa kun katson sitä. Se on mielenosoituksellisesti selin, koska en ottanut sitä syliin nukkumaan. Sen turkissa on muutamia ohueksi hiutuneita kohtia, joista nahka paistaa läpi.

Lähdin rantaan aamiaisen jälkeen. Ei sattunut työvälinettä mukaan. Revin siis kaisloja käsin, mutta olen oppinut jo taitavaksi enkä saa enää haavoja käsiin, sillä tiedän, miten kaisla tulee vetää tai taittaa, että se irtoaa tai edes katkeaa. Laituri on niin kaislojen peitossa, että sitä ei näy enää merelle. Hukun kaisloihin, en voi mitään tälle kasvun ja rehevöitymisen vyörylle, joka uhkaa niellä koko kesäpaikkani! Istahdin sitten lannistettuna laiturille ja roikutin jalkojani laiturin reunan yli. Riisuin saappaat ja otin aurinkoa. Ei ollut ainuttakaan sudenkorentoa, koska oli navakka länsituuli. Poistuessani potkin kuolleita kaisloja laiturin kapeasta alkupäästä. Sieltäkin laituri oli piilossa, kuolleet kaislat valtaavat alkupään, elävät loppupään ja keskellä on notko, painuma, jota merivesi liruttelee, jos vesi nousee. Mitä yksi vähävoimainen nainen voi luonnonvoimille.

Laitoin sitten lounaaksi kanasalaatin eilisistä grillauksista jääneistä lihoista, ja asettelin salaatin lämpimän paahtoleivän päälle. Join ruokajuomaksi yhden oluen. Kun ruokajuoman vaikutus tuntui lakanneen, hyppäsin autoon ja ajoin Uudenkaupungin vierasvenesataman Pakkahuoneelle juomaan munkkikahvit ja kuvaamaan veneitä. Matkalla minut yllätti nopea raekuuro! Kaukana sisämaassa ukkosti, mutta rannikolla oli kirkasta. Kun pääsin takaisin mökille, sain vieraaksi ystäväni ja hänen tyttärensä sekä koiransa. Juotiin vähän viiniä ja rupateltiin. Huomasin, että oikea kyynärniveleni oli kipeytynyt, se vihloi kun kannoin vierailleni lasit pihamaalle. Tämä talo uuvuttaa minut vielä täysin! Ei olisi pitänyt repiä kaisloja paljain käsivarsin navakassa merituulessa. Lisäksi ääneni meni lähes tukkoon, niin että minun piti puhua melkein kuiskaamalla saadakseni jotain sanotuksi. Olen kuitenkin sitkeä. Huomenna aion mennä laiturille ottamaan aurinkoa, tuuli tai ei, oli kaisloja tai ei. Minä en luovuta enkä antaudu luonnonvoimien edessä, ainakaan vielä. Otan joka päivä muutaman kaislan vaikka yksitellen vedestä. Luulen, että laitan myös veneen vesille. Se makaa vielä kumollaan rannalla ja odottaa että käännän sen ja työnnän maata pitkin muutaman kymmenen metriä laiturin päähän paikkaansa. Tässäkin olen oppinut taitavaksi. Lujaa vain veneen laidasta kiinni ja kohotus ylöspäin. Sitten vain oikealla hetkellä kädet irti ja nopea väistö kauas taakse, ettei saa venettä päälleen. Sitten pyöröpuita veneen alle ja vieritys takaa työntäen kohti vesirajaa. Saappaat holahtavat jossain vaiheessa täyteen vettä, mutta se on pientä, kun vene on saatu vesille.

(Valokuva Iines)

Kesäpäiväkirja 4. sivu

Tänä sateisena päivänä, kun aurinko on piilottanut kasvonsa ja taivas on itkenyt puseroni märäksi, on kaikki ollut hyvin.

Nyt, kahden viikon maallaolon jälkeen, olen oleentunut tähän paikkaan kuin olisin ollut täällä iät ja ajat. Öisin on suloista nukkua yön selkään viileäksi käyvässä puutalossa ja kääriytyä vanhan retrotäkin alle - se on todella paksu ja oikeaa kangasta ja siinä on varmaan jotain luonnonmateriaalia - pumpulia? - täytteenä, ei mitään teknokemiallista kevyttä hässäkkää, joka ei tunnu missään. Peiton kuuluu lämmittää ja painaa, niin että tuntee olevansa turvassa, kuin lämpimässä kohdussa. Uusien mitättömän ohuiden kevytpeittojen alla on kuin alastomana kallioluodolla, tuulten heiteltävänä ja ilman paitaa! Nukun täällä todella hyvin ja herään aamulla yhdeksänkin tunnin levon jälkeen uuteen aamuun. Kerran nukuin kymmenen tuntia putkeen.

Aamuisin panen ensin puurokattilan tulelle ja pannullisen kahvia valumaan, ruokin tyttären kissan ja panen paksun maahan asti ulottuvan aamutakin päälleni, koska talo on todella kylmä yön jälkeen. Kävelen rinteen alas noutamaan Hesaria postilaatikosta, tien vierestä. Mäkeä noustessa pysähtelen ja katselen puutarhaa ja haistelen mäntymetsän raikkautta. Kun pääsen ylös, puuro on hautunut ja kahvi valunut. Sytytän tulen hellaan ja asetun lehden kanssa aamukahville, vanhan ison klaffipöydän ääreen. Juodessani kahvia ja lehteä lukiessani lisään puita hellaan ja tunnen itseni melko onnelliseksi. Tarkistan sitten koneelta nettikirjoitukset ja postit ja ellei mitään kommentoitavaa ole, suljen koneen ja lähden ulos tai ajan johonkin lähikaupunkiin.

Tänään olin Uudenkaupungin kirjastossa pitkän tovin, koska satoi koko päivän. Kotona laitoin sitten palattuani ruokaa, broilerin siipipaloja uuniin. Niiden kanssa valmistin salaatin, kastikkeeksi öljyä, balsamicoa ja valkosipulia. Ruuan jälkeen luin vähän aikaa ja sitten kyllästyin sisälläoloon ja lähdin alas saunalle oksasaksien ja sahan kanssa. Siellä on kaksikin vanhaa pajua kaatunut kulkuväylille. Minä neropatti sain tietenkin vedet niskaani sahatessani märkiä puita. Kamera oli mukana, mutta kuvaamisesta ei tullut mitään, koska koko ajan tihuutti vettä ja kameran objektiivi olisi kastunut. Sitä paitsi missään ei tietenkään ollut mitään elävää kuvattavaa, koska satoi. Pusero märkänä lähdin takaisin talolle, keitin kahvit ja lämmitin karjalanpiirakan uunissa. Mesetin tyttären kanssa ja mietin, menisinkö ystävääni tervehtimään. Hän ei kuitenkaan ollut vielä tullut töistä mökilleen, ilmeisesti jokin palaveri, johtavassa asemassa oleva nainen kun on. - Mutta niin vaan häntäkin munamarkkinoilla jymäytettiin. Hän luuli ostaneensa aidot Crocs-sandaalit myyjältä, joka vakuutti kenkien olevan aidot Crocsit. No kissan villat ne mitkään aidot olleet. Logo puuttui ja nimi remmin takaosasta. Hinta oli aitojen, mutta kengät olivat rantacrocsit, siis jäljitelmät. Petkuttajamyyjästä jäi vain hajuvana jälkeen.

Nyt on aurinko tullut esiin läntiseltä taivaalta ja lupaa huomiseksi siis kaunista päivää. Ihana mennä vuoteeseen auringonpaisteessa lukemaan kirjaa. Tai kenties lähden vielä rantaan kuvaamaan. Tämä oli vallan hyvä päivä, vaikken puhunut kenenkään muun kuin kirjastonhoitajan kanssa. Päivä pitenee vielä viikon verran!

(Valokuva Iines)

Kesäpäiväkirja 3. sivu

Tämä ylhäisen naisen vahingoittunut patsas on kuva kirjasta, jonka löysin viikonlopun markkinahumusta, romutorilta. Kuvan otsikkona on Egyptin hautojen ikuiseen pimeyteen tuomittu kaunotar, ja veikkaan että otsikon muotoilu on itse Mika Waltarin käsialaa. Waltari on nimittäin Ilmari Jäämaan ohella toinen kirjan Muinaisajan ihmeet I osan suomeksi toimittajista.

Olen herkutellut kirjalla riippukeinussa laiskotellen, kun ensin vaimensin omatuntoni äänen leikkaamalla molemmat nurmikot - ylä ja ala - yhteen kyytiin, vain pienen istuma-juomatauon itselleni sallien. Löydän kielestä Waltarin havinaa, mutta en tietenkään voi olla varma, että suomentaja on hän eikä Jäämaa tai kenties joku muu. Otaksun kuitenkin, että on, niin tyypillisiä Waltari-äänenpainoja tekstissä on, että mies panee varmaan kääntäessään omiaan minkä kerkiää ja raiskaa teosta mielikuvituksellaan, ihanasti. En usko, että hän malttaisi vain kääntää mahdollisimman yks yhteen.

En malta olla poimimatta tähän melko pitkää katkelmaa, joka erikoisesti viehättää maalailevalla kielellään. Luku käsittelee Babylonin riippuvia puutarhoja:

- - Nouskaamme siis mielikuvituksessamme pitkin leveitä portaita Mesopotamian pitkän kesän kiduttavan terävästä valosta ja kiusallisesta helteestä jonkin tällaisen holvikammion varjoon. Vajoamme pehmeälle divaanille ja tunnemme, miten pengermäin iäti raikas ja kasteltu kasvullisuus huokuu ihanasti vilvoittaen kuivaa, kuumaa ilmaa kasvoihimme. Soittoniekat houkuttelevat soittokojeistaan lempeitä säveleitä, orjat täyttävät pienimmätkin toivomuksemme jo ennen kuin ehdimme lausua sen ääneen ja korviimme kantautuu heikentyneenä jättiläiskaupungin kohu. - -

Muutenkin tällainen vanhanaikainen kieli on virkistävää, kun on lukenut enimmäkseen hyvin puristeista kieltä, jollaista sekä romaanit että runot nykyään kauttaaltaan ovat. Kun minä olin pieni koululainen, kehotettiin aina käyttämään mielikuvitusta ja kirjoittamaan mahdollisimman värikkäästi. Panin parastani ja väritin verbit ja substantiivit lukuisin adjektiivein ja liioittelevin partikkelein.

Tämä Muinaisajan ihmeet jää mökin hyllyyn, jossa on muitakin tämänkaltaisia ihanuuksia kesäratoksi. Kun sade ropisee mökin kattoon ja tuuli pommittaa kattoa kävyillä, on ihanaa käpertyä vanhan puusohvan nurkkaan lukemaan näitä löytöjä. Löysin nimittäin markkinoilta toisenkin vanhan kirjan, Kotilieden vuosikertakirjan vuodelta 1924. Sain sen vain kuudella eurolla, kun huomautin kirjan olevan vähän kärsineen näköinen. Se oli nimittäin hieman kastunut ja rypistynyt alkulehdiltään, ei pahasti ollenkaan. Oikeastihan Kotilieden vuosikerrat maksavat vähintään 20 - 30 euroa, ehkä jo enemmänkin. Tätä ennen ostin Kotilieden vuosikerran (muistaakseni 1918) 25 eurolla viitisen vuotta sitten. Hyllyssä ovat myös vuosikerrat viisikymmenluvulta ja vuodelta 1945, ja siinä heijastuu sodan loppuminen kansakunnan elämässä.

Mutta hei - ostin minä muutakin. Nimittäin kesävaatteita entisten mökkirytkyjen tilalle. Ihanat siniset caprihousut ja pari teepaitaa, joita joku sanoisi luultavasti naisellisiksi. Enpä olisi uskonut, että vedän päälleni sellaiset vetimet. Reikäommelta kaula-aukossa, muuten yksinkertaiset ja yksiväriset. Kelpaa nyt mennä piikkilanka-aidalle pyllistelemään. Naapurin mies näkyikin juuri putsaavan kattoaan eikä laihaa tummaa kirjanpitäjää näy missään.

Muotijuttu

Minua on aina hämmentänyt käsitys muodista. Ihan kuin muoti olisi jokin päälleliimattava juttu, joka päätetään jossakin ylempänä ja jota sitten edistykselliset trenditietoiset alkavat käyttää ja levittää massojen käyttöön, ihan kuin massat ikinä ottaisivat käyttöön muuta kuin mitä itse haluavat, muuta kuin mukavalta tuntuvia ja edullisia vaatteita.

Suurin osa maapallon kansalaisista ei ensinnäkään ole kolmi-nelikymppisiä it-alan ammattilaisia eikä menevissä ammateissa työskenteleviä naishenkilöitä, jotka kansoittavat näkyvän median, lehdet ja television näyttöruudut. Kuva muodista on siis todellisuudenvastainen ja harhainen, jos hakee sitä lehdistä tai vaikkapa muotiblogeista. Kun kerran ikäjakauma on pielessä, on muukin tietenkin. Nuoret tekevät lehtiä toisilleen, omasta maailmastaan. On myös niin, että lehdet pannaan tarkoituksella täyteen nuorten kuvia, koska keski-ikä ja vanhuus ei myy. Itse lakkautin kerran Kotivinkki-nimisen lehden tilauksen, koska sen artikkeleissa ja mainoksissa esiintyi 97 prosenttia alle nelikymppisiä naisia - laskin ne ja lähetin tilaston lehteen irtisanomiseni myötä.

Miesten muotia ovat, jos ympärilleen katselee, tavalliset mukavat kivalla kuviolla ja tekstillä varustetut teepaidat ja lököhousut varsin pyöreän masun päällä. Rohkeimmat yhdistävät asuun vyölaukun. On myös selvää, että sandaaleihin yhdistetään aina sukat. Jos lahkeet ovat pitkät, sukat ovat ilmiselvästi mallia valkoiset urheilusukat sini-punaisin raidoin. Ihailtavaa on mielestäni miehen vyön käyttö. Se on mahankin alapuolella aina näkyvissä, oli kumpu miten komea tahansa. Pluspisteitä voisi antaa myös yhä lisääntyvästä hatun käytöstä. Ei mikään käännä naisen päätä yhtä herkästi kuin hattupäinen mies!

Naisillakaan muoti ei tiedä oikeasti mitään trendeistä, vaan naisten suosikkiasu on jo vuosikymmenet ollut - samoin kuin miehellä - kirjava teepaita ja housut ja lenkkarit tai sandaalit, tänä kesänä hyvin usein Crocks-jäljitelmät. Naisilla näkee myös edelleen farkkuasuja jopa enemmän kuin miehillä.

(Valokuvat Iines)

Kesäpäiväkirja 2. sivu

Hellassa on tuli jo toista kertaa tänä koleana päivänä, jolloin puin takin päälleni mennessäni ulos. Aurinko lymyilee jossakin paksun pilvimassan takana.

Pirtin lämmössä on hyvä istua. Minulla on muutama perhos- ja hyönteiskirja sekä pari romskua avattuna ja aloitettuna. Kjell Westön Missä kuljimme kerran ja Petri Tammen Enon opetukset menevät rinnakkain. Sofi Oksasen Puhdistusta odotan ja saan sen luultavasti jo juhannukseksi, koska siitä ei ollut yhtään tilausta.

Siivosin tänään talon ja levitin puhtaat räsymatot vasta nyt lattioille. Tytär tulee huomenna muutamaksi päiväksi koirineen ja kissoineen.

Haravoin pihalta taas kaksi kärryllistä syksyisiä koivunlehtiä kompostiin. Olen päättänyt jakaa haravoinnin usealle päivälle, koska olen saanut taas selän kipeäksi raatamisesta. Piha-alueella on talon lähellä kaksikymmentä isoa koivua, ja lukija voi kuvitella mikä määrä lehtiä on, kun jokainen iso ja monioksainen koivu pudottaa talveksi kaikki lehtensä.. Minä kärrään siis joka kevät useita kymmeniä (sata?) kuormia lehtiä ja katkenneita risuja kompostiin, tai siis avokomposteihin, joita on tontin eri laidoilla. Ehkä vihdoinkin alan harkita tosissani koivujen kaatamista, vaikka tytär siitä ei riemastukaan. Hän ei kuitenkaan ole täällä haravoimassa koskaan alkukesästä. Kenties ojennankin häelle haravan käteen, kun hän tulee, vaikkei hän ole innostunut mökkihommista ollenkaan. Hänellä on mukana tietokone ja dvd-filmejä iso pino. Hm.

Toisen täkäläisen mökkiystävänikään lapset eivät ole kovin mökkihenkisiä, vaan oleilevat minun tyttäreni tavoin paljon sisällä telkkua ja eri laitteita käyttäen ja löhöillen. Kun minä olin tyttären ikäinen, olin mökillä ollessani ystävieni kanssa kylillä tai rannoilla, tai yksin ulkona kaiken aikaa. Mökkikulttuuri taitaa elää muutosaikaa.

(Valokuva Iines, mökin ikkuna sadepäivänä)

Kesäpäiväkirja 1. sivu

Narulla heiluu merituulessa kuudet pikkuhousut. Olen ollut täällä mökillä metsikön keskellä siis kuusi päivää.

Kahdet housut ovat mummokalsarit, toiset vaaleanpunaiset punttihousut, ja toiset valkoiset ei ihan punttihousut, sillä lahjetta on pari senttiä. Neljät muut ovat ilman lahkeita, mummokalsareita nekin jonkun mielestä, huomasin jostain vaateblogista (lumput ja lureksit?), jossa esiteltiin alushousuja. Stringejä minulla ei ole, koska ei ole miestä. Voi olla, että olisi stringejä useampikin pari, jos olisi mies. Muutenhan nainen ei uhraudu epämukaviin ja hankaaviin naruvirityksiin kuin miehen mieliksi. Luulen, että naisen kesänarulla roikkuvista alushousuista voi tehdä päätelmiä hänen mieselämästään varsin pitkälle. On tietenkin mahdollista, että stringit narulla merkitsevät konkreettisen miehen lisäksi toivetta miehestä, eli kirvestä ei ole heitetty kaivoon.

Ripustaessani housupyykkiäni mökin narulle huvittelen joskus sillä ajatuksella, että mitä jos kalsarini lentävätkin raikkaassa merituulessa piikkilanka-aidan yli, naapurin poikamiehen - tosin laihalle kirjanpitäjälle nykyään varatun - tontin puolelle. Tulisiko hän tuomaan housuni minulle, jolloin voisimme ehkä vaihtaa muutaman sanan aidan yli? Vai heittäisikö hän kainosti ne salaa aidan yli, kesäyön hämärinä hetkinä? Missään tapauksessa hän ei voisi olla niitä huomaamatta, sillä hänen ikkunansa antavat suoraan pohjoispihalleni, jossa naruni on. - Olen muuten vakuuttunut siitä, että hän on ottanut tumman laihan kirjanpitäjän vain, koska ei ole verevämpää löytänyt.

Koska housuni ovat mummokalsareita, kiinnitän ne kuitenkin järkevästi kahdella pyykkipojalla tiukasti, suurimmasta pienimpään, niin että mahtavat vaaleanpunaiset punttihousut ovat meren puoleisessa päässä narua ja pienimmät lahkeettomat, sievät kukalliset ovat lähinnä poikamiehen taloa. Kiusa se on pienikin kiusa. Kiusaan vähän kirjanpitäjää, joka vei poikamiehen nenäni edestä, piikkilanka-aidan takaa. Jahkaaminen ei taida kannattaa, jos mielii tästä vielä apajille.

Piikkilanka-aita on siis poikamiehen vanhempien eläessään pykäämä, kuten toisessa päreessä kerroin. Aita tehtiin luultavasti suojaksi meidän ensimmäistä koiraamme, pikimustaa ja karhumaista puolinöffeä vastaan. Se kävi naapurin puolella varastamassa villasukkia miesten saappaista ja hätyyttämässä pihalla tepastelevia hanhia. Aita on ainakin sata metriä pitkä, ja halkoo rumasti yhteistä metsäämme koko sen pituudelta, niin että aidan yli on suorastaan hypättävä, jos mielii naapurin tontille. Poikamies on pari kertaa hypännyt aidan aidan yli varsin näyttävästi - hän on tietääkseni entinen piirinmestarisuunnistaja, ja monesti hän on tullut toivottamaan minulle hyvää kesää. Kun laiha kirjanpitäjä astui kuvioihin, tervetulotoivotuksetkin kuitenkin tyssäsivät. Kerran poikamies tuli aidalle kysymään, haluanko minä korjata tuon aidan, kun muutama pylväs vähän repsotti. Sanoin, että en halua, aita on aika ruma muutenkin. Poikamies nauroi. Talven aikana pylväät oli korjattu. Yritti kai saada minut maksamaan aidan korjauksen, sillä näillä kylillä kaikki ovat nuukia.

Minä siis härnään poikamiestä pyykilläni kuitenkin hiukan, mutten liikaa, sillä jos olisin tosissani, ripustaisin narun täyteen stringejä, muutaman sukkaparin ja luumunväriset liivit. Eiköhän olisi aidalla vilskettä. Voi olla, että jo juhannuksen jälkeisestä alesta ostan elämäni ensimmäiset stringit. Lukeekohan tätä muuten ainutkaan nainen, joka ei ole minun laillani koskaan käyttänyt stringejä? Olenko muinaisjäänne?

Pikkulolita

Juurihan hän oli rimppakinttuinen pikkutyttö, joka nukkui äitinsä - minun lapsuudenystäväni täältä maalaiskylästä - kanssa samassa vuoteessa siitä lähtien, kun isä lähti talosta.

Nyt hän on kuusitoistavuotias, ja muutti tässä kuussa syntymäpäivänään parikymppisen miehen kanssa asumaan, tämän saamaan kaupungin vuokra-asuntoon.

Sitä ennen mies asui jonkin aikaa tytön kotona, ja ystävättäreni valmisti heille aamiaisen ja ruuat. Miehellä on huumetausta, mutta nyt hän on kuivilla. Tytöllä on nipin napin saatu peruskoulutodistus taskussaan - hilkulla oli sen saanti, koska tyttö lintsasi suurin piirtein koko viime vuoden. Nyt heillä menee kuulemma hyvin, vaikka tytön kaikki todistusnumerot laskivat lähes hylätyiksi, oltuaan ennen lähes kiitettäviä ja kiitettäviä. Mies ja tyttö kuitenkin tukevat toisiaan ja rakastavat tietenkin kovasti, jaettuaan yhteisen vuoteen jo tytön lapsuudesta lähtien.

Ah näitä lolitoja! Minä en osaa yhtyä iloon, vaikken halua olla ilonpilaaja. En olisi päästänyt omaa tyttöni ensinnäkään täysi-ikäisen miehen kanssa yhdessä asumaan alaikäisenä, se on saletti, vaikka minua olisi pidetty minä. Lapsi on lapsi kuusitoitavuotiaanakin vielä, vaikka hänen kehonsa sopisi jo aikuisen miehen käsittelyyn. Jos tästä kehon valmiudesta lähdetään liikkeelle, lapsihan periaatteessa on kypsä fyysiseen aktiin kai jo heti tullessaan murrosikään joskus kahdentoista ikävuoden korvilla. En kerta kaikkiaan ymmärrä niitä vanhempia, jotka antavat lastensa harjoittaa vapaasti sukupuolielämää ja asua yhdessä! Miksi lasten tulisi saada paneskella toisiaan tai aikuisia, kun heidän persoonallisuutensa ei taatusti ole kypsä eroottisrakkaudellisen suhteen ylläpitämiseen?

Tulevaisuuskaan ei taida näyttää kovin valoisalta. Tyttö haki Ypäjän hevosopistoon, muttei päässyt huonon keskiarvon takia. Samoin pari muuta opistopaikkaa menivät sivusuun huonon koulumenestyksen takia.

Mitä olisi pitänyt tehdä? Toista on vaikea mennä neuvomaan, etenkin hyvää ystäväänsä, ja omien mielipiteiden tuputtaminen tuntuisi mestaroinnilta. Olen oppinut sen tosiasian, että elämä menee kuin on mennäkseen, emme voi vaikuttaa toisen elämänvalintoihin, vaikka arvelisimme tietävämme, mikä toiselle olisi hyväksi. Jokaisen on itse tehtävä virheensä, elettävä elämänsä, ja surullisinta tässä tarinassa on se, että hyvienkään ystävysten polut eivät kuitenkaan kohtaa niin, että voisi auttaa toista. Voi vain tarjota olkapäätä ja tarjota ystävyyttään, olla läsnä toiselle kuuntelemassa tätä. Mutta - lapsen elämään voi suuresti vaikuttaa, ja minä en ymmärrä, kuka muu tämä vaikuttaja voisi olla kuin lapsen äiti tai isä.

Mainittakoon lopuksi kuriositeettina, että tämä pikkulolita on todella villi - hän mm. käytti erästä vanhempaa miestä hyväkseen parin kaverinsa kanssa. Mies hankki heille kaljaa ja tupakkaa ja tarjosi sitä asunnollaan. Kun mies sitten sammuneena nukahti, tytöt lähettivät miehen puhelimella kaksisataa tekstiviestiä ja soittivat kavereilleeen, kutsuivat nämä paikalle ja panivat huushollin säpäleiksi. Liimasivat pelikortit kirkkoveneen muotoon seinälle, tumppasivat tupakoita asunnossa olevan ruuan sekaan, heittivät pullot ja muut lattialle sikin sokin ja poistuivat. Mies ei halunnut nostaa syytettä, koska tytöt olivat hänelle niin mukavia.

Mikähän tässä on mennyt pieleen? Miksi tällaisia tositarinoita todella on? Tätäkin tyttöä on kyllä rakastettu ja lapsihan on aina kuvamme!

(Kuva Stanley Kubrickin elokuvasta Lolita)

Pelimies - tarvittaessa rehellinen

Nytkö vasta rahasta puhuttaessa muutkin näkevät, että pääministeri pelaa, ja etupäässä panoksena ovat naiset, jotka uhrataan pelin vuoksi?

Odottaa sopii, milloin nykyinen ystävätär pelataan ulos tai milloin tämä itse saa tarpeekseen. Toistaiseksi nainen pelaa upeasti juuri niin kuin pitääkin. Kenties hän siksi onkin sopiva. Pelinainen?

Mies - siis ihminen - kohtelee suuria asioita väistämättä samalla tavoin kuin naisiaan. Jos poimii metsästä marjan, maistaa ja jättää loput mättäälle haaskojen syötäväksi ja vielä valehtelee päälle, että marja pomppasi suuhun tavaratalon hedelmäosastolla, niin voiko luottaa siihen, että työkään hoituisi rehellisesti? Onko rehellisyys sellainen ominaisuus, joka otetaan tarvittaessa esille?

Jo Kuros/Ruusus-jupakan yhteydessä mies kiemurteli koukussa ja vaati halvaantunein ilmein peleilleen henkilökohtaista koskemattomuutta median edessä, koska on valtion pääministeri! Merikukan vaalirahat muuntuivat yllättäen ja jälkikäteen yhteisen tilaisuuden tukirahoiksi, yllätykseksi Merikukalle itselleenkin. Sukarin Ideapark mainittiin pääministerin blogissa, mutta eihän hän mistään mitään tiedä. Taas ne sfinksin kasvot ja täydellinen viattomuus, joka lähenee farssia.

Pääministeri kaataa naisia, mutta naisiin hän lopulta kaatuu.

(Maalaus Paul Cézanne)

Musikaalisuudesta

Elämä tarjoaa välillä iloa. Hyvät uutiset seuraavat toisiaan, peräjälkeen.

Kun juuri harmittelin kesämökin homeongelmaa, paljastui, ettei mitään hometta ollutkaan, vaan pääsen muuttamaan mökille koko kesäksi, jo huomenna.

Ja kun pitkään olen miettinyt lapsen valintoja, jotka eivät ole olleet elämän valttikortteja, niin nyt hän onkin valinnut ammatillisen jokerikortin ja päässyt suorittamaan pedagogisia opintoja pätevöityäkseen opettajaksi.

Kolmaskin hyvä uutinen - lapsen isä ei ajanutkaan häntä stadin kämpästään ulos, vaan sallii hänen jatkaa asumistaan ainakin opintojen ajan, jolloin itse palaa asuntoonsa vietettyään ulkomailla vuosikaudet. Ja - tänään on lapsen syntymäpäivä! Tämä on muuten juuri se lapsi, joka nuotinvierestälaulajana ei päässyt kaupungin musiikkiopistoon ja joka säästi rahaa ja osti itselleen viulun, otti viulutunteja ja opetteli soittamaan, ihan itse. Mainittakoon, että minä en ole kuin kahdeksikon laulaja, mutta isällään on kympin tenori. Tätikin on kympin laulaja, samoin kaikki isänpuoleiset sedät ja mummu ja papat. Vain minä ja tytär olemme siis nuotinvierestälaulajia ja toinen mummi.

Olemmekin usein kiistelleet siitä, voiko ihminen olla musikaalinen, jos hänellä ei ole kykyä laulaa oikein, siis nuotilleen. Tytär väittää, että voi olla absoluuttinen sävelkorva, voi olla musikaalinen, vaikkei osaisi laulaa, minä taas ajattelen, että ei voi olla absoluuttinen sävelkorva, jos oma ääni ei tottele nuotteja, sillä silloin ei voi olla kokonaisvaltaisesti musikaalinen. Vieläkään asia ei ole minulle selvä, ja myönnän etten tiedä. Miksi minä esimerkiksi nautin klassisesta musiikista ja olen havaitsevinani siinä tuhansia vivahteita ja tunteita, vaikka en ole musikaalinen laulutaidoiltani?

Toisaalta on itsestäänselvää, että monet maineikkaat soittajat tai säveltäjät eivät osaa tai aikanaan osanneet laulaa nuotilleen. Miksi soittotaito olisi opittavissa, mutta oikein laulaminen ei? Minkälaista mekaniikkaa musikaalisuus oikein noudattaa? Mitä musikaalisuus oikein on? Onko laulaminen oikeastaan musiikkia ollenkaan? Ja voisiko se kuitenkin olla niin, että kaikki osaavat laulaa, vai onko tämä sitä yleisdemokratiaa, jossa uskotaan paljon manattuun tasapäiseen oppimiseen, jossa kaikki oppivat kaiken, ennen pitkää?

(Maalaus Johannes Vermeer)