Talvipäiväkirja 7. sivu

Aamulla heräsin jo kuudelta. Mentiin siten alakertaan, von Kusti ja minä. Panin kahvin valumaan ja nostin pöytään Gefilukset ja kahvikupin, ohuen valkoisen korkean mukin. Kahvin pitää olla mahdollisimman ohutreunaisessa kupissa, mieluiten valkoisessa, jotta kahvin herkullinen aromi tuntuu kaikkiin aistimiin.

Luin sitten kahvia juodessani aamuhesarista, että kunnat antavat rahaa koululaisten ruokaan niin niukasti, että yhden annoksen raaka-aineet on saatava alle eurolla. Kissan annospussin hinnalla. Von Kusti syö kaksi euron pussillista erikoispöperöä päivässä. Tämä koulujen määrärahan niukkuus on johtanut kouluissa annosten koon sääntelyyn, joka toimi laukaisijana uusimmassa kalapuikkokohussa, josta keskustelu on edellisessä päreessä loppumaisillaan.

Meillä on nyt siis jo kaksi median synnyttämää kalapuikkojuttua. Odotan kieli pitkällä kolmatta. Mikähän se voisi olla? Jos olisin vielä koulussa, antaisin tästä kirjoitusaiheen jollekulle ryhmälle, joka saisi toimeksiannon olla iltapäivälehden toimittajan roolissa tekemässä etusivun juttua. Veikkaan, että lööpit olisivat repäiseviä.

Tässä välissä täytyy tunnustaa, että vaellan edelleen unissani koulun käytävillä, ja ihmettelen itsekin mitä siellä vielä teen. Jotenkin kuitenkin oloni koulussa selittyy loogisella tavalla, ja mikä tärkeintä, minulla ei ole vaikeuksia puhua.

Päivällä näin entisen kollegan kaupassa. Kuntaliitoksen myötä koulupiirit ovat muuttuneet ja vanhasta rehtorista on tehty apulais ja muitakin muutoksia ja kovat kähinät. Juuri niihin kähinöihin nyt kaipaan, sillä ne yhdistivät aina opettajat yhteisrintamaan, jokainen oli samanarvoinen suuren muutoksen edessä. Kun muutos sitten on sisäänajettu, hierarkia alkaa taas pelata ja kukin tietää paikkansa. On selvät kyynärpäillä etenijät ja on selvät laiskurit ja on selvät luovijat, selvät tottelijat, selvät vastarannankiisket ja selvät mielistelijät. Ja sitten on uudet, omana ryhmänään. Heillä ei ole vielä kunnon statusta, vaan saavat antaa ensin parit näytöt ja sitten katsotaan, mihin kustakin on. Joku hurahtaa heti ryhmänvalvojaksi, joku ei saa ilmaa siipien alle, koska hänellä huhutaan olevan hankaluuksia luokkien kanssa, joku jättää pelin kesken ja poistuu.

Hassua että kun poistuin kaupasta, kollegan kanssa juteltuani, minua itketti ikävästä tähän hullunmyllyyn niin, että sain pyyhkiä silmiäni pitkään. Vesi vaan valui. Muistelin koulun tiloja, käytäviä, lukuisia portaita, luokkia ja koulun hajuja. Ei koskaan enää. Kun ihminen menettää työminänsä vuosien jälkeen, jokin osa hänen persoonallisuudestaan poistuu, työminä, työrooli. Minun tuli itseänikin ikävä. Sitä työminää.

Ajattelin sitäkin proosallista asiaa, että olin juuri työurani korkeimmalla portaalla taloudellisesti. Jos sama tahti olisi saanut jatkua oikeaan eläkeikään asti, minulla olisi ollut ruhtinaallinen palkka, joinain vuosina rehtoriakin enemmän, koska olin aineeni ainoa opettaja ja toista ei palkattu. Äidinkielen opettajalla on lisäksi pieni opetusvelvollisuus verrattuna muiden aineiden opettajiin. Tämä tuntuu palkassa, jos tuntimäärä on iso, sillä merkittävä osa tunneista on paremmin palkattuja ylitunteja. Olisin kyllä vielä tarvinnut säästöön kotini remonttirahat ja pienen summan siihen vanhaan taloon jossain Italiassa tai Unkarissa. Ne jäivät nyt uupumaan. Mutta miten hassu onkaan ihmissydän - runoilijaa siteeratakseni - toivo ei kuole koskaan ja unelmat ovat ikuisia. Näen vieläkin itseni ränsistyneen eteläeurooppalaisen talon aurinkoisessa villissä puutarhassa suuren puun varjossa mitäpä muuta tekemässä kuin läppäriäni naputtelemassa.

(Maalaus Vincent van Gogh)