Rakkauden korkea veisu

Mitä tulee rakkausrunoihin, niin niitä ei kirjoiteta rakkaudesta, vaan sen puutteesta. Joko ennen tai jälkeen. Näin rakkaus saa aina volyymia, jota sillä muutoin ei ole. (Iines)

Näihin hieman kyynisiin sanoihini päättyi edellisen päreen keskustelu, joka houkuttaa jatkopohtimaan rakkautta tai rakkausrunon olemusta. Tai oikeastaan - enää ei puhuta rakkausrunoista tai rakkauslaulujen sanoituksista, nyt sanotaan että lyriikat, vaikka kyseessä olisi yksi teos, yksi runo tai laulu. Ehkä monikkomuoto rikkoo sopivasti turhan vieraskoreuden ja riistää sanalta lyyrisen hunnun.

Itse kirjoitan rakkausrunoja vain tuskassa. Vähän samoissa tunnelmissa kuin Kaarlo Sarkia hiljakkoin siteeraamani Erottua-runonsa. En siis itke onnesta paperilla, sillä minulla sana, logos, ei kestä lähteensilmässäoloa, vaan vaatii tilaa, etäisyyttä itse tapahtumaan. Mieluiten rakkaus saa olla joko saavuttamaton unelma tai sitten ohi, jotta minusta pulppuaa rakkauslyriikat. Toisaalta, jos rakkaus on konkreettisesti ohi, tuska on niin valtava, että heti ei synny runoa, vaan vasta sitten kun ruoka taas pysyy sisällä ja viinilasillinen menee nielusta alas.

Tuska on varmaan siksi niin suuri, että minä en koskaan ole jättänyt ketään, vaan minun luotani on kävelty ulos. Tämä tosin on tapahtunut niin, että minä olen käytökselläni johtanut asiat siihen pisteeseen, että toinen on ymmärtänyt lähteä avatusta ovesta ulos. Olen mm. pettänyt kerran ja jäänyt rysän päältä kiinni, koska petoksen osapuolen isot kengät näkyivät kirjeluukusta ovikellon soittajan silmiin. Pettänyt, koska suhteesta ei tullut valmista, joten en enää tiedä, mikä oikein siinä oli petosta. Mutta ydin on siis se, että itse kituisin varmaan huonossakin suhteessa osaamatta jättää ketään. Tässä tilanteessa runoa ei tulisi.

Mitä siis rakkaus on, kun se näyttäytyy monesti raastavana arkisessa elämässä? No, rakkaus on yksinkertaisesti kuvitelmaa, harhaa, ei sitä ole. On vain hetken hurmaa ja eriasteisia kiintymyssuhteita, mutta rakkautta niin kuin minä sen sanana käsitän - vaativana ja paljon antavana - ei ole muuta kuin samaa lihaa olevien perheenjäsenten kesken. En siis taida uskoa rakkauteen, samoin kuin en usko Jumalaan. Ihminen rakastaa vain itseään, jos sitäkään, ja ehkä eniten kaikista omaa kuvaansa toisessa. Olemme vain tottuneet nimittämään sitä tahtotilaa rakkaudeksi, joka sallii meille tarpeiden ja viettien tyydyttämisen. Jos rakkaus olisi niin kuin se lauluissa on, niin moni rakkaus ei jatkuvasti kuolisi ja uusi muka syttyisi. Kunnes taas kuolisi.

Mielestäni ehkä parhaiten kaikista, on tämä Fukayabun runo 900-luvulta tavoittanut sen hieman kyynisen vireen, mistä rakkaudessa pohjimmiltaan on kysymys:

Miten mieletön voi olla ihmissydän -
että silloinkin kun olemme yhdessä
on ikävä sinua.

Rakkaus on siis virvatuli, jota ei saavuta koskaan, sitä ei saa kiinni. On vain unelma rakkaudesta, unelma onnesta, tähdet meren yllä, satumaa josta näemme unta. Sen varassa moni elää ja tavoittelee tulevaa, uskoo onneen ja toivoo.