Liina muistaa tulipalosta vain hajun. Hässäkkä alkaa kesken Leenan syntymäpäiväjuhlien. Isä ottaa Underwoodin ja kantaa sen yläkerrasta alas. Sitten hän ottaa nojatuolin toimistosta ja kantaa sen puuliiteriin. Liina menee siihen istumaan ja nukahtaa ja herää vasta, kun häntä huudetaan ja hätääntyneitä ääniä kuuluu joka puolelta. Oli etsitty jo liekkimerestäkin.Siitä mennään sitten pieneen puutaloon yhteiskoulun viereen asumaan. Kotia korjataan, sanoo äiti ja itkee kastiketta sekoittaessaan. Jotenkin Liina tietää, että äiti ei itke vanhaa kotia eikä kastiketta vaan jotain paljon kauheampaa. Seinässä on pieni hylly ja sen päällä sähkölevy, ja äidin kasvot ovat ihan punaiset ja märät, kun hän seisoo levyn edessä eikä Liina muista isää nyt ollenkaan tähän huoneistoon. Ikkuna on iso, entinen kaupan näyteikkuna ja kadulta näkee suoraan sisään, koska talo on alempana. Liina ja Leena menevät ikkunaan pelleilemään. He makaavat lattialla selällään ja nostavat jalat lasia vasten ylös, niin että hameenhelma valahtaa alas ja ruskeat villahousut näkyvät. He kikattavat ja levittävät jalkojaan kiinni ja auki vuoronperään. Ohikulkevat yhteiskoululaiset katsovat heitä.
Jossain vaiheessa muutetaan takaisin omaan kotiin, mutta siitä Liina ei muista mitään. Hän muistaa vain miten siitä taas lähdettiin pois, keltaiseen omakotitaloon, joka oli vino, niin ettei kehdannut opettajallekaan sanoa, että on muuttanut. Opettaja kuitenkin sai Liinan kiinni ja sanoi että oletkos sinä muuttanut, kun menet tuohon suuntaan. Muutenkin opettaja oli hänen peräänsä, ollut jo ensimmäiseltä välitunnilta lähtien, jolloin hän yritti kotiin, mutta opettaja sai ulko-ovissa kiinni. Opettaja taisi tykätä hänestä, koska heillä oli sama etunimi. Päästi laulukuoroonkin, vaikka Liina ei osannut laulaa, ja laulukokeessa ei suutaan avannut. Laulukoe oli kamalinta mitä hän tiesi. Jokainen nousi vuorollaan pulpetin viereen seisomaan ja lauloi valitsemansa laulun, yksin. Opettaja merkitsi sitten numeron muistikirjaansa ja sen sai todistukseen laulusta.
Kaikkein hienointa oli päästä etupulpettiin. Etupulpettilaiset saivat jakaa tavaroita koko riville. Liina odotti aina, että opettaja antaisi uudet kynät tai vihkot, seitsemän kappaletta ja sanoisi "Jaa riville!" Sitten Liina nousisi, ottaisi tavarapinon ja jakaisi jokaiselle yhden. Ihan kuin itse saisi antaa jotakin muille. Takapulpettilaiset taas saivat kerätä asioita, täytettyjä vihkoja ja piirustuksia, ja antaa opettajalle kauniisti tasoitetun paperipinon tai nipun, ja sekin oli hienoa kun he pamauttivat pinon etupulpetin päällä viivasuoraksi. Aika hienoa oli myös luovuttaa vihkonsa kerääjälle, kun tuli oma vuoro, sillä kaikki katsoivat aina sitä, joka antoi, että miten se pani tavaran kerääjän käteen. Liina yritti panna vihkonsa sirosti, kuten Sirpakin. Kaikkein hienointa, hienompaa vielä kuin etupulpetti, oli kuitenkin päästä opettajan asialle, hakemaan postilähetystä tai kermaa. Valitut nousivat pulpeteista ja lähtivät ylpeinä ulos opettajan raha tai lappu kourassa. Ja paluu oli vielä hienompaa. Tulla luokkaan ja antaa opettajalle oikea tarvike ja loppurahat ja niiata päälle. Voi niitä katseita jotka tunsi selässä.
*
Panen näitä kesäluettavia aina väliin vähän ajankohtaisempia puheenaiheita odotellessa.
(Kuva on lähteestä: http://majorlycool.com/item/the-urge-for-going)PS Tekstiin on tehty lisäyksiä ja muokattu klo 22.10
Oletpa tehnyt hyvän novellin lapsuudenmuistoistasi!
VastaaPoistaAlku on tosi dramaattinen. Isän kohtalo hienosti kuvattu, samoin äidin suru. Ja se, miten lapset kaikkeen tähän suhtautuvat on uskottavaa, ja nuo ruskeat villahousut hyvä ja hellyttävä yksityiskohta.
Koulumuistot nostavat omat koulumuistot pintaan. Siellä ne ovat, kaiken rojun alla, kuin valmiina tulemaan esille. Hämmästyttävää, miten muisti pelaa. Se säilyttää sellaistakin, minkä luulee unohtaneensa, tai jota ainakin harvoin ajattelee. Ja se on hämmästyttävää - tuli noista jakamisista ja keräämisistä mieleen - miten yhtenäinen Suomen koululaitos on ollut ja on varmaan edelleenkin. Samanlaisia "taikamenoja" harrastetaan kaikissa kouluissa, "pyhiä rituaaleja".
Oli mukava lukea näin taitavaa kuvausta. Tuli ihan haikea olo!
Googletan vielä tuon kuvan lähteen. Se on todella hieno. Sanoisin "ihana", mutta se sana taitaa olla kärsinyt inflaation minun takia. Ainakin olen siihen osasyyllinen, sillä minusta on kaikki liiankin usein "ihanaa", ihan oikeasti.
Avatar,
VastaaPoistasenkun hehkutat kuvaa - sehän on ihana, ja ihku, miten vaan. Ja kiva kun kommentoit, on mukavaa puhua jonkun kanssa aiheesta tai vierestä.
Muuten tuo isän kohtalo on tuossa viitteenomainen, sillä ei isä tulipalossa kuollut, vaan äiti taisi itkeä isän viinareissuja. Aistin turvattomuuden tuolloin ensi kerran.
Kun tuota muistopätkää lukee itse, niin huomaa muistavansa koko ajan uusia asioita, ts. käsikirjoitus laajenee minulla ainakin joka kerta kun katsahdankin sitä. Tähänkin olen lisännyt varmaan kymmenen kertaa jo jotakin ja korjannut mokia.
Tämä, kuten edellinenkin, on todella hieno kirjoitus. Tykkään tosi paljon tyylistäsi. Tarina tempaisee mukaansa, mikä on minulle aina hyvän kirjan/novellin edellytys. :)
VastaaPoistaKiitos, Tiina!
VastaaPoistaTäytyy sanoa, että itse en ole tyytyväinen tähän tekstiin, vaan se on ehdottomasti raakile muokkausta varten. Siitä kertoo sekin, että joka kerta kun luen sen, se muuttuu.
Jos olisin oikein ammattikirjoittaja, minun olisi äärettömän vaikea päättää, milloin teksti on valmis. Se pitäisi luultavasti repiä minun käsistäni julkistamista varten.
Näinhän se juurikin meni siellä kansakoulussa. Jakamiset ja keräämiset!
VastaaPoistaJa se kihelmöivä tunne, kun tarkastetut vihot palautettiin!
Olipa mukavaa luettavaa :)
Kaikkihan tapahtui silloin jonoissa ja riveissä. Pituuden mittaaminen ja punnitseminen ja lukemien julkistaminen kaikkien kuullen. Joku purskahti itkuun, kun häpesi alushoususillaan oloa muiden silmissä, muuan pikkuinen vapiseva tyttö oli sisäreisistä mustelmilla, tubikoe ja rokotukset vedettiin luokan edessä opettajan korokkeella, kaikkien nähden ja kuullen. Hammaslääkärissäkin odotettiin joskus samassa huoneessa kuin toimenpteitä tehtiin. Muistan vieläkin, miten katsoin kun hammaslääkäri pesi jokaisen pikkupotilaan jälkeen kätensä juuriharjalla ja saippualla kyynärpäitä myöten. Penkiltä näki kaiken.
VastaaPoistaOn tämä hyvä minustakin, etenkin koulumuistot, jotka tuntuvat oudosti tutuilta, sillä muistan samat pojan näkökulmasta. Ikään kuin kirkastuisi, että ai, noin tytöt sen näkivät.
VastaaPoistaViilatahan voi aina, mutta hyvyyden ratkaisee jokin muu kuin sileäksi hinkkaus. Vaikka se kuuluisa kosketus - sipaiseeko se lukijan sielua. Hipaisi ainakin.
Todellisuuden tyylittelyä, sanoisin, se puree aina.
Minä en ymmärrä palautteesi kohtaa "todellisuuden tyylittelyä".
VastaaPoistaEi tämä mitään tyylittelyä ole, vaan minun todellisuuttani.
Minua häiritsee muutenkin se, että vain rään ja hien ja seksuaalieritteiden ulkokohtainen esitteleminen katsotaan oikeaksi todellisuudeksi, jonka kuvaamista pidetään oikeana. Kissan viikset.
Ainoa todellisuuden kuvaaminen tapahtuu mielen tasolla, siinä miten asiat koetaan. Siellä on totuus, jota havainnoimalla voi löytää kosketuspintaa muiden kokemaan. Tästä kai syntyy myös hyvä kirjallisuus.
Mutta eikö sen mielen todellisuuden muuttaminen kieleksi jo ole tyylittelyä, aina, väistämättä?
VastaaPoistaIntensiteetti millä lapsi elää maailmaansa, meille kaikille tuttu, sentimentaalisuuden puute pilkkuna iin päällä. Hieno kirjoitus.
VastaaPoistaAinoa mitä, toiseen kertaan lukiessani, mietin on tuo, että preesens muuttuu äkkiä, liianko äkisti, imperfektiin?
Mutta ei, taitaa olla hyvä näin.
HannuHoo
Mukailen Mummoa: jokaisella kirjoittajalla on oma tyylinsä.
VastaaPoistaNiinpä "todellisuuden tyylittely" oli vain myönteinen kommentti siihen, kun sanoit muokkaavasi tekstiäsi vaikka loputtomiin. Muokkaat siis tekstiä, et entään kokemaasi todellisuutta?
Saman asian voi nähdä monella tavalla ja kertoa vielä useammalla. Hyvä kirjoittajan tuntee siitä, että hän tekee sen tyylillä.
Minäkin vastustan hypoteesia, että "oikeaa" todellisuutta olisi vain räkä ja hiki. Sen sijaan minua riippumattomana zeniläisenä ja itseoppineena kvanttiteoreetikkona kiinnostaa suuresti se, mitä on todellisuus.
Mitä tämä on? Missä me olemme? Ja tärkein kaikista: kuka on se, joka kysyy?
Hannu Hoo,
VastaaPoistahyvä havainto tuo aikamuotojen muuntuminen - korjailin niitä tähän jopa jälkeenpäin ja kiinnitin itse huomiota tuohon, että ne kaikki pitää tarkistaa ja muuntaa.
Yleensäkin - aikamuodot tuottavat minulle miettimistä, sillä kirjoitan menneestä mieluusti preesensissä tuodakseni tapahtumat lukijaa lähelle.
Tapsa,
VastaaPoistatavoitteeni on muokata tekstiä vastaamaan todellisia aistihavaintojani. Muokkauksessa olennainen osa on kaiken aikaa mieleen tulevien uusien muistumien kirjaaminen. Mitä enemmän kirjoittaa, sitä enemmän yksityiskohtia tulee mieleen - kaiken aikaa muistaa lisää lapsuutensa tunteista ja tapahtumista.
Mummo,
VastaaPoistatoki todellisuuden muuntaminen kieleksi on todellisuuden tyylittelyä, mutta kokonaisen jutun leimaaminen "todellisuuden tyylittelyksi" antaa tekstistä pikkusievän kuvan, joka on jopa päinvastainen omien kirjoittamistavoitteni kanssa.
En nimittäisi omaa juttuani siis todellisuuden tyylittelyksi, vaan mieluummin havaintojen ja muistikuvien kirjaamiseksi, jossa lapsen kokemukset on pyritty siirtämään sellaisenaan tekstiksi.
Sinänsä tekstin luominen on siis aina jonkinasteista tyylittelyä, mutta se on kirjoittamisen tapa kai kaikessa, ei yksin tässä jutussa.
Skismamme on siis lähinnä semanttinen, koska minulla ei ollut minkäänlaisia pikkusieviä taka-ajatuksia.
VastaaPoistaTapsa,
VastaaPoistasemanttinen ilman muuta! Ei muuta!
Se mitä itse tarkoitan todellisuuden kuvaamisella, on tietenkin subjektiivisen totuuden kuvaaminen, ja tässä tapauksessa lapsen kokemuksista käsin. Objektiivista totuutta ei mielestäni ole olemassakaan silloin, kun puhutaan ihmisen kokemuksista. Kokemus syntyy omassa päässä ulkopuolisesta ärsykkeestä, ja tämä ärsyke ei vielä ole objektiivinen totuus.
Tavoitteena juttuni kaltaisissa kuvauksissa on siis lapsen mielen sisään meneminen osoittelematta sormella ja arvottamatta lapsen kokemaa - se on lukijan tehtävä.
Iines hyvä.
VastaaPoistaKertomuksesi on viehättävä mutta en voi välttyä ajatukselta, että turmelet sen viehättävyyttä selittelemällä niin paljon mihin olet pyrkinyt ja mihin et. Jätä meille lukijoille enemmän tilaa!
Terv. Marja-Liisa
Marja-Liisa,
VastaaPoistatarinahan on oma kokonaisuutensa! Se on lukijan varassa.
Täällä keskustelupuolella mielestäni kirjoittaja voi vastata lukijoitten palautteeseen. Näitä kommentteja ei tarvitse välttämättä huomioida, sillä olen jopa sitä mieltä, että kirjoittaja ei omista tarinaansa, vaan se on aina lukijan.
Mitä tulee selittelyyni, myönnän kyllä, että selittelen liikaa. Olen harvinaisen epävarma ihminen, enkä tiedä edes, kirjoitanko hyvin vai huonosti
When your work speaks for itself, don't interrupt.
VastaaPoistaMarja-Liisa ja Garson kanin,
VastaaPoistaminun on nyt todettava, että te molemmat taidatte arvioida minun kommenttejani, ette tarinaa, joka on aina autonominen kokonaisuus.
Vai pitäisikö minun ymmärtää, että tarkoitatte sitä, että tarinassa selitellään?
On aivan yleistä, että kirjailijatkin keskustelevat teoksistaan ja jopa selittelevät niitä toisissa konteksteissa. Nämä selitykset voi kuitenkin aina jättää omaan arvoonsa tai lukematta, sillä eivät ne tarinan arvoa vähennä.
Ohje: koettakaa siis pitäytyä tarinassa ja luottakaa omaan tulkintaanne siitä. Se on oikea
Niinhän minä sanoin: Kun työsi puhuu puolestaan, niin älä keskeytä.
VastaaPoistaNyt en ymmärrä, Garson Kanin, sillä eihän valmista tarinaa voi keskeyttää. Se on jo. Sillä on oma keskustelusta riippumaton olemassaolonsa, sisäinen autonomiansa, jota edes kirjoittaja ei voi määrätä. Kun kirjoittaja päästää tarinan kynästään eetteriin, se on lukijan oma - tarinan omistaa aina lukija, jota ilman koko tarinaa ei ole olemassakaan.
VastaaPoistaNyt on käsittääkseni puhe siitä, pilaako jälkikeskustelu tarinan arvon.
Mielestäni ei voi pilata, sillä keskustelu on erillinen tapahtumansa, toinen draama joka ei muuta tarinan arvoa, ei edes vaikka kirjoittaja olisi tarinastaan eri mieltä kuin lukijat ja selittäisi sen pilviin.
Metakeskustelu siis jatkukoon alati, suuta ei pidä tukkia, koska selitykset eivät siis syö tarinaa, jos tarkkoja ollaan.
Oikeastiko nautit keskipisteenä olosta? Itselleenkö ope halusi kermaa vaiko kotitaloustunnille opetustarkoituksiin?
VastaaPoistanimimerkki Ujo tyttö
Jos oikein ymmärrän, olen Marja-Liisan ja Garson Kaninin kanssa samaa mieltä siitä, että kirjailijan selittelyt omista intentioistaan eivät ole kovin kiinnostavia, ja Iineksen kanssa siitä, että ne voi sujuvasti ohittaakin. Metakeskusteluja en mitenkään vastusta, mutta niissä on vähän sitä ongelmaa, että itse kirjailija saattaa kokea loukkaaviksi sanat, joita ei ehkä sellaisiksi ole tarkoitettukaan (ks. keskustelu kuvitellusta "pikkusievyydestä"), ja puolustautuu. Silloin voi keskustelijalle tulla tunne, että lukijoiden kaikki luentatavat eivät olleetkaan yhtä oikeita.
VastaaPoistaSanot, Iines, tuolla yllä, että olet "harvinaisen epävarma ihminen". Jotenkin luulen sen haittaavan kirjoittamistasi paljonkin. Yhtäältä sinä haluat ja tarvitset yksiselitteisen ylistävää palautetta, eikö? Sitä sinä saat. Toisaalta juuri sellainen voi olla aika tyhjää eikä auta katsomaan omaa tekstiä toisin silmin, vai mitä?
Minä luen näitä kaunokirjallisempia tekstejäsi ja päiväkirjamerkintöjä mieluummin kuin sellaisia kantaaottavia juttuja. (Se ei johdu teksteistä vaan minusta.) Usein tahtoisin sanoa kirjoituksestasi jotain, mutten oikein uskalla: en löydä oikeaa tyylilajia puhuakseni sinulle. Pelkään, että loukkaan, vaikka vahingossa. Olen sitten vain hiljaa.
Sitä epäilen, että noista lapsuuden kokemuksista ja muistoista sinun on jollain lailla helpompi kirjoittaa kuin myöhemmistä, vaikka epäilemättä niihin tuskaa paljonkin sisältyy. Ainakin lapsuusjutuissasi on usein sellaista intensiteettiä, että tuntuu kuin olisit antanut itsellesi luvan kertoa tämän nyt tästä enää kaunistelematta ja pakenematta.
Mummo, kiitän palautteestasi,
VastaaPoistamutta minun on huomautettava parista seikasta.
Ensinnäkään en tainnut kyllä sanoa kommenteissani, että kirjailijan selitykset olisivat kiinnostavia – eli voit laskea kyllä minutkin tuohon joukkoon, joka pitää selityksiä jopa tarpeettomina. Sanon ylempänä olevassa kommentissani, että tarinalla on oma keskustelusta riippumaton olemassaolonsa, sisäinen autonomiansa, jota edes kirjoittaja ei voi määrätä.
Tarkoitan tällä juuri sitä, että on sama, mitä jälkikäteen teoksesta puhutaan. On ihan sama, mitä kirjoittaja sanoo, tai mitä lukijakunta sanoo. Tarina on jo ja elää lukijoiden elämässä.
Kirjallisuudesta käytävä keskustelu on aina jälkikeskustelua. Se ei suinkaan ole merkityksetöntä, kuten Parnasso-bloginkin keskusteluista huomataan. Se on metakeskustelua, mutta jos sen kirjaisi, kyseessä olisi uusi draama, jonka voisi jopa esittää. Monesti tulos olisi varsin hauska.
Nyt on muuten huomaamatta se seikka, että tässä minun tapauksessani on kyseessä blogikirjoitus, ei romaani tai edes novelli. Bloggaaminenhan on vuorovaikutusta, ei yksinäisten tarinoiden pramille heittämistä. Blogitarinan kirjoittaja siis luonnollisesti odottaa keskustelua tarinastaan ja osallistuu siihen itsekin.
On mielestäni melko turhaa huomauttaa blogitarinoitsijalle selittelyistä, sillä tarinahan on se, jota kritisoidaan, ei niinkään kommenttiosion keskustelu, joka on oma kokonaisuutensa ja vapaata rönsyilyä kaikkien osalta. Nyt en siis vieläkään tiedä, olenko selittänyt jotakin tarinassa liikaa, ja sitä tietoa janoan. Vai tarkoitetaanko tässä kommeteissa selittelyä? Älkää siis rakkaat ihmiset arvostelko kommentteja vaan tarinaa!
Havainnollistan: Jos minulle siis kommenteissa sanotaan, että isän kohtalo oli liikuttava, niin kyllä katson voivani kommenttiosiossa selittää, että isällä ei vielä ollut kohtaloa, eli hän ei kuollut, vaan minä vaan en muista häntä – alitajunta torjuu hänet jostain syystä. Tämä palaute on samalla tärkeä tieto siitä, että minun on hiottava tekstiäni, koska se antoi melko ison poikkeaman todellisista tapahtumista.
Olen muuten aika hämmästynyt siitä, että palautekeskustelu on ollut tarinan arviointia, kohteliasta kehumista etupäässä, sillä kukas nyt suoraan kehtaa haukkua. Odotin vallan muuta!
Ajatuksissani oli nimittäin keskustella koulusta ja vanhoista koulunkäyntitavoista, ja hämmennyin kehumisista suuresti.
En siis, mummo, suinkaan odota enkä halua edes kehuja, etenkään yksiselitteisiä, vaan keskustelua tarinan tapahtumista. En ole alkuunkaan kiitoksella eläjä! Paras kiitos olisi ollut tapahtumista keskustelu.
Tuosta vielä, että arvelet minun tunteneen lapsena suurta tuskaa. Kun en tuntenut. Minä olin vaan tyynesti hiljaa, ja siinä se olikin. Tämän tilan kuvaamista ajan takaa. Tuskaton lapsuus, korutonta tapahtumien kirjaamista, jossa lukijalla on pääosa sitoa kuvattu aines mielessään kokonaisuudeksi.
Anonyymi,
VastaaPoistaoikeastiko nautin keskipisteenä olosta tuossa novellissa, kun kaikki katsovat ja toimin siis tietyllä tavallako?
Sanoisin niin, että nautin siitä, että suoritan teon (esimerkiksi vihon anto rannetta sirosti liikauttamalla a la Sirpa) hyväksyttävästi, osaan sen samalla tavalla kuin muutkin. Haluan siis näyttää muille, että olen samanlainen, yhtä hyvä tai yhtä huono kuin he. Tämä on ydin, jonka ilmeisesti harva oivaltaa jos kukaan.
Totuushan on, että mennessäni kouluun luulin olevani jotenkin viallinen, kun huomasin osaavani paljon sellaista, mitä ei kuulunut osata. Osasin lukea pientä pränttiä, jopa fraktuuraa pyhistä vanhoista kirjoista, ja kun koulussa puhuttiinkin kirjaimista, a:sta ja i:stä, se oli minulle shokki, ja luulin olevani erilainen kuin muut. Salasin siis opettajaltakin osaamiseni, ja opettelin mm. tavaamaan muiden mukana. Opettelin myös ison viisarin ja pikkuviisarin, ja koetin unohtaa sen, että niiden yhteissumma on kellonaika.
Toisin sanoen minulla oli voimakas tarve olla samanlainen kuin muut, ja siksi halusin että muut katsovat, miten osaan ojentaa vihon nätisti kerääjälle tai piirtää A-kirjaimen tauluun. Muutoin olin kauhistunut huomiosta, joka suuntautui minuun ja kärsin ja häpesin käsivarsieni pitkiä ihokarvoja niin, että pidin pumpulilankaista villatakkia kuumallakin. Onneksi siinä oli nätit kohokuviot.
En yrittänyt sanoa, että olisit kiitoksella eläjä. Päinvastoin. Tarkoitin, että se osa, joka kiitoksia sinussa tarvitsee ("harvinaisen epävarma ihminen"), on toinen kuin se, joka kirjoittaa. Tarinatekstisi ei kerjää mitään eikä yritä mielistellä ketään. Eikä selittele liikaa.
VastaaPoistaTuo tuskaton lapsuus on kiinnostava. Minustakin nimittäin tuntuu, että lapsuus, omani, oli silloin sitä eläessä ihan tuskaton. Mitä kaikkea tuskaa siinä myöhemmin tahtoikin nähdä, oli jo toisen kokijan mieltä.
Ok, Mummo,
VastaaPoistaminusta tuntuu, että Tuskaton lapsuus voisi olla ihanan naivi kirjan nimi.