Tässä olen, ottakaa tai jättäkää, viis siitäkään!

Kävin tänään Uudenkaupungin kirjastossa ja sain pinon kirjoja, joista päivällä ehdin lukea jo yhden.

Silmiini osui nimittäin yllättäen Jukka Kemppisen vanha teos, Kirjapajan julkaisema tunnustuskirja Elämän varjo, muuan yökirja (v. 1996). Luin kirjan riippukeinussa koivujen katveessa vain yhdellä keskeytyksellä, kun alahuvilan naisväki poikkesi iltapäivän viinilasilliselle.

Tämä Kemppisen teos on sen sortin opus, että tarvitsen sen hyllyyni, jos vain jostain vielä saan. Sen sururunot puhuvat minulle, juuri minulle, niin kuin koen surun rakkauden kuolemasta. Tosin kirjailijalta kuoli puoliso ja rakkaus jäi, minulta kuoli rakkaus ja ihminen jäi eloon, joten minun osani on helpompi. Ainakin luulen niin. Vai miten on, kumpi on suurempi menetys, ihmisen vai rakkauden poismeno, vai voiko näin ylipäänsä asioita edes rinnastaa?

Muutenkin Kemppisen kieli ja tapa elää maailmassa on opettavaista - sanon tämän tarkoituksella, sillä minä opin tänään jotakin, jota en osaa pukea sanoiksi, vielä, kielestä ja kirjoittamisesta. Se opetus liittyy ihmisen paljauteen ja tekeytymättömyyteen, tyyntymiseen ja resignaatioon, riisumiseen. Tässä olen, ottakaa tai jättäkää, viis siitäkään. Tämä voisi olla minun uusi elämänohjeeni, jonka juuri muotoilin Kemppis-tartunnan saaneena säkeeksi.

Kirjan tyylillisesti ja sisällöllisesti parasta antia minulle on esipuhe ja alkuruno Hautain pohjaan, jotka kuulisin mielelläni ilmeettömän puhujan sanomana. Hitaasti, tyhjyyttä arvostavana.

Kuten huomaatte, olen hurmoksissa tästä tunnustuskirjasta, jota en analysoi tämän syvemmin, sillä se joka tahtoo, lukee kyllä kirjan ilman analyyseja ja kehotuksia. Olisi paljon sitaatteja, jotka tahtoisin jakaa kanssanne, mutta en ryhdy kopioimaan kuin tämän näyn, jonka Kemppinen kuvaa näin:

Eräänä kesänä Savossa näin Jeesuksen. Se oli rauhoittava kokemus ja tunne. Näin hänet pää alaspäin maantiellä ja sitten taivaalla metsänreunan korkeudella. Hänellä oli TUL:n verryttelypuku, mielestäni hiukan ruman punainen. Hän oli hiukan enemmän Lasse Virenin kuin Thorvaldsenin veistoksen ja alttaritaulujen sankarin näköinen, eli parta ja tukka olivat lyhyemmät. Näky oli kliinisesti hallusinaatio, mutta se tuli kirkkaalla päivännäöllä ja normaalissa mielentilassa. Se kesti minuutin tai kaksi niin että sitä ehti hyvin tarkastella. Siinä ei ollut mitään unenomaista eikä mitään äkillistä tai rajua. (s. 134)

Uskaltaisitko sinä tunnustaa julkisesti kokeneesi hallusinaation keskellä kirkasta päivää? Oletko muuten nähnyt? Minä en tiedä olenko, mutta voi olla. Nimittäin silloin kun ensirakkauteni, useavuotinen parisuhde oli päättynyt, näin surussani kaiken jonkin aikaa ruskeana, kuin vanhassa valokuvassa, sinä loskaisena keväänä, jolloin vedet virtasivat silmistäni poskille ilman että varsinaiseti itkin. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin kaikki loksahti paikoilleen, ja tavallinen sinertävä hämy palasi lumiseen iltaan.

Loppuun naiivi tunnustus: jos mies pohtii uskontoa, se sytyttää uteliaisuuden. Jos mies pohtii pillua tai seksiä, se sammuttaa himon.

(Fresko: Teatterinaamioita Pompeijin raunioissa 2 000 v. sitten)