Koskaan julkaisematon kesäpäiväkirjateksti, 4. sivu kuitenkin

Ellen minä pelkäisi niin perkeleesti noita saatanan blogipilkkaajia, voisin kirjoittaa kesäpäiväkirjatekstin. Sormiani kutkuttaa kirjoitushalu, ja kun on kaksi läppäriä, niin mikäs on kirjoittaessa vaikka molemmilla yhtaikaa.

Kirjoittaisin siihen päiväkirjaan, miten heräsin eilen illalla aika myöhään johonkin rapinaan - se ei ollut oravan pikkujalkojen hupaisa tömistys katolla, vaan se tuli lattianrajasta, joten epäilin hiirtä. Sytytin vuoteenvieruslampun, mutta en nähnyt mitään. Kun taas sammutin lampun, rapina jatkui. Mietin vain, että voisiko se olla käärme, joka luikertelee sänkyyni. Sitten nukahdin ja heräsin kohtuullisen pirteänä uuteen aamuun, olihan tiedossa hauska retki ystävän kanssa järvelle kuvaamaan.

Siispä kahvin keittoon. Ai mutta. Kahvia en saisikaan ennen kuin lataisin automaatin täyteen vettä ja kahvijauhoja. Siispä toimeen ja pannuviritys asianmukaiseen kuntoon. Jo lorisi vesi iloisesti ja kahvin tuoksu täytti tuvan. Sijasin vuoteeni ja taittelin paksun kukallisen retrotäkkini varsinaisen peitteen päälle. Tämä on se täkki, joka painaa minua kivasti iltaisin vuoteessa. Sitten sujautin yöpaitani tyynyn viereen iltaa odottamaan ja eikun kahville. Kahvin kanssa söin paahtoleipää, jonka leikkasin kolmioleiviksi - olen hulluna kolmioleipiin - ja söin hyvällä ruokahalulla. Meri-ilma tekee tehtävänsä, ja mäntymetsä puhdistaa keuhkot.

Kun olin nauttinut aamiaista ja tarkistanut blogikommentit ja ladannut ne eetteriin, olikin aika mennä suihkuun ja pestä hiukset. Siispä pesulle ja puhdasta tuli, kuumaa vettä riitti hanasta niin että vielä jäikin. Viime vuonna loppui aina kesken, mutta putkimieheni Ari vaihtoi keväällä lämminvesivaraajan termostaatin ja nyt ihanuutta riittää. Tässä vaiheessa katsoin ulos ja huomasin, että Venusta ei enää näy, onhan jo kirkasta.

Ajoimme ystäväni järvelle, ja ryhdyimme kuvaamaan suomalaista järvimaisemaa. Kukkakuvia emme ottaneet nyt, mutta laituri tuli ikuistettua, samoin juuri kukkaan puhjennut ulpukka, joka loisti yksin keskellä pienen järven selkää. Vene oli täynnä vettä ja katiska kaukana, joten päätimme mennä tuoleihin istumaan ja odottaa puukiipijän ilmaantumista kuvauskohteeksi. Joimme siinä sitten vissyä ja puhuimme säästä. Saimme kuvattua vielä sinisiiven mutta valitettavasti väärällä objektiivilla, joten perhosesta tuli pieni ja näivä. Sitten päätimme lähteä kotiin kahville, ja menimmekin. Takaisintulomatkalla jokin mätäs raapaisi auton pohjaa ja toivoimme vain, että pakoputki ei irtoa. Ei irronnut, ja on edelleen paikallaan.

Iltapäivällä tuli kaamea ukkonen. Kesti yli kaksi tuntia, ja ihan päällä. Tuli rakeita ja vettä kuin Esterin perseestä, mutta kestimme sen. Kissa oli kyllä hieman levoton eikä oravakaan tömistellyt katolla hupaisasti pikkujaloillaan. Sitten avasimme viinipullon ja söimme uuniperunoita kuorrutettuna homejuustolla ja ruohosipulilla, suoraan maasta. Siis sipulit suoraan maasta tai siis kasvispenkistä, ei perunat joita en viljele enää sitten vuoden 1994 Rosamunda-kokeilun, joka epäonnistui.

Nyt katselen tuvan akkunasta mäntyjä ja puhelinlankoja, jotka ovat katseeni alapuolella, talo kun on kukkulalla. On aika kiva seurata lokkeja ja tiiroja, joiden lentorata kulkee katseen alapuolella. Moni ei pääse näkemään merilinnun selkää lennosta. Minä pääsen. Kuvan saatte todisteeksi, jahka saan sukan varteen muutaman satalappusen lintuobjektiivia varten. Nyt saatte tyytyä omppupuussa istuvaan puupapukaijaan, jonka ripustan joka kesä samaan paikkaan, ellei se oksa vaan ole katkennut talven mittaan. Jos on, niin valitsen seuraavaksi lähimmän oksan. Talvet kaija viettää liiterissä puusaavissa, jonka alle on piilotettu Fiskarsin kirves. Kirveshän pitää aina piilottaa, ettei kukaan pääse tekemään sillä pahojaan. Muistan miten muuan eläkeläismummo, siis opettaja, tapettiin lapiolla omassa pihassaan. Tappaja oli katkeroitunut entinen oppilas, jota opettaja oli kai höykyttänyt.

Taidankin postata tämän koskaan julkaisemattoman päiväkirjamerkinnän, koska se on ihan totta. Ihan sama mitä pilkkaajat ajattelevat. Ihmettelen vaan, miksi joku viitsii lukea huonoja blogeja, minä en vaan viitsisi.

(Valokuva Iines, Oma kaijani Kapu)