Surunsekainen päivä

Ensin vedetään aamulla taloyhtiön lippua puolitankoon, kun avaan kaihdinta. Kuulen avatusta ikkunasta, kuinka ohikulkeva asukas huikkaa huoltomiehelle, että nosta ylemmäs. Huoltomies avaa lippunarun solmun ja hilaa lipun ihan ylös ja sitten taas alas. Loimaalle se oli viety, kuulen vielä huudon ikkunasta. Kuka se? Maijako, jonka lonkka leikattiin juuri Loimaalla. Ei kai kukaan nuorempi nyt ainakaan.

Hetken päästä nousen panemaan kahvikuppia astianpesukoneeseen ja näen, kuinka pihalla seisoo kaksi naista. Katselevat ikkunoihin, etsien, tummissa puvuissa. Naiset huomaavat minut ikkunassa ja astuvat epäröiden ovelleni, kilauttavat kelloa.

Avaan paitasillani, täytyyhän minun, jos vaikka keräävät adressirahaa juurikuolleelle. Toisella on suu maalattu kirkkaanpunaiseksi, toisella marttapermanentti, molemmilla avoimet laukut kyynärtaitteessa. Takimmainen hymyilee leveästi ja on joku Pirkko, toisen nimeä en kuule. - Saataisko tulla puhumaan Jumalasta? - Kiitos ei, sanon ja punahuulinen kaivaa laukkuaan ja kysyy, saisiko olla edes lukemista. Sanon että minulla on tarpeeksi lukemista. No saadaanko tulla toiste, kysyy punahuuli vielä ja katsoo yöpaitaani. Ei kiitos, sanon ja suljen oven. Huokaan helpottuneena. Harvinaisen hyvin kulki puheeni. Sanansaattajat tuskin arvasivat, että heidän edessään seisoi puhevammainen henkilö.

Naiset jatkavat matkaa rivitalon pihaa eteenpäin, ja mietin, että en nyt auttanut naisia tienaamaan taivaspaikkaansa. Vilkaisen sitten blogimaailmaan, ja tunnen turhautumista. Miksi minä kulutan aikaani virtuaalihahmojen parissa, tulevat ja menevät mielensä mukaan, ei kukaan oikeasti minusta välitä. Jokainen pelaa vain omaan pussiinsa ja kaikki ovat vähintään omituisia, kaikilla on varmaan jokin syy olla netissä eikä real lifen puolella. Valokuvianikaan ei kukaan enää kommentoi kuvablogin puolella, vaikka panen kuviini sieluni. Päätän lopettaa blogikirjoittamisen ainakin vähäksi aikaa.

Alan muistella kaiken kukkuraksi vielä illalla isää, kun edellisessä keskustelussa oli puhetta miesten hatuista, joista pidän kovasti. Isä ei koskaan olisi pannut päähänsä baskeria, meillä baskeri oli äidin päässä ja isä rakasti lierihattua. Isällä oli myös kissanrusetti ja hopeapäinen kävelykeppi, joka oli mustaa ebenpuuta. On lievästi mahdollista, että tuo ebenpuu tulee kyllä eräästä sadusta, johon mielikuvani yhdistyy - isä luki jotenkin niin, että prinsessalla oli ebenpuinen rasia, ja tästä ehkä yhdistän ebenpuun isän kävelykeppiin. Hieno se kuitenkin oli ja hopeapäinen, mutta ebenpuusta en mene takuuseen.

(Valokuva Iines 01/2009)