Mammuttivirhe

Äidinkielenopettajana minulla oli käytössä ihan oma opetusmetodi kieliopin ulkoaluvun sijaan. Sen sijaan, että oltaisiin systemaattisesti edetty sääntöjen kautta oikeakielisyyden normitettuun ihannemaailmaan, etenimmme siihen oppilaiden oman kielenkäytön kautta. Menetelmän on täytynyt olla heikoimmille kiusallinen ja jopa nöyryyttävä.

Poimin nimittäin aineista ja esseistä ryhmäpalautteeksi virhemonisteen, joka oli laidasta laitaan täynnä oppilaiden kielikukkasia. Nimiä ei tietenkään sanottu, mutta aina välillä joku taisi punoittaa tai joku rohkea huusi, että tää on mun. Näin kävi useinkin, sillä luokka hörötti estottomasti joillekin möhläyksille.

Yhden tapauksen muistan jostain syystä selvästi, koska innostuin virheestä tavattomaan paasaukseen ja käytin oletettavasti värikästä kieltä. Kyseessä oli mammuttivirke, joksi kutsuin hölskyviä lauseketjuja, joissa ei ollut loppua, vain uusia jatkumoja, joissa lauseet yhdistyivät toisiinsa peräkkäin ilman välimerkkiä tai runsailla pilkuilla erotettuina.

Nimittäin muuan Taru, tanakka punatukkainen pisamanaama, kirjoitti useimmat esseensä korkeintaan kolmivirkkeisiksi. Silti esseen pituus saattoi olla aanelonen laidasta laitaan, ja hänen kynänsä teki nopeita ja vuolaita liikkeitä, hän piti kirjoittamisesta. Mammuttivirkkeitä suosivat monet muutkin, se oli sairaus kuten substantiivitauti ja kapulakielikin. Paasasin pisteen autuudesta, siitä miten helppo tämä nimenomainen tauti on korjata. Panee vain pistettä tiuhempaan ja siistii lauseen reunat.

Yhdessä sitten luokan kanssa korjasimme mammuttivirkkeitä lyhyemmiksi niistä virhemonisteista. Taru vaan ei koskaan muuttanut tyyliään, mammuttivirke säilyi loppuun saakka.

Tänään Mammuttivirhe seisoi yllättäen marketissa vierekkäisessä pitkän pitkässä jonossa. Tai siis en tiennyt vielä, että se oli Mammuttivirhe eli Taru, tämä tanakka tumma myöhäisgoottinainen. Tuli sitten paikalle lisäkassa ja huusi, että tänne voi tulla. Menin siihen ja viittasin tumman goottinaisen eteeni. Tämä punastui ja viittasi vuorostaan paikan minulle. Hämmästyin, kun hän sanoi: "Arvojärjestys!", ehkä hivenen pilkallisesti. Minä sanoin, että jaa, vai ikäjärjestys. Menin sitten siihen, kun nainen teki raon eteensä. Sanoin vain, että samanarvoisia kai me kaikki tallaajat täällä ollaan, tai jotain muuta vähän typerää. Nainen naurahti ja huomasin sanovani, että sinähän olet Taru. Tunnistus kävi naisen hymystä. Nainen nyökkäsi. Kun kysyin, mitä hänelle nyt kuuluu, hän sanoi, että on elänyt kirjavan elämän ja joutunut työkyvyttömyyseläkkeelle nyt alle neljänkympin. Kerroin hänelle omasta tilanteestani. Erotessa toivottelimme hyvää jatkoa ja Taru hymyili melko kauniisti. Hänkin olisi mieluummin töissä kuin jouten, ihan niin kuin minäkin.

Mieleeni vain nousi se, miten aina painotin, että joudutte vaikeuksiin, ellette hallitse äidinkieltänne työelämässä. Maalasin myös värikkäitä kauhukuvia siitä, miten jo yksi virke hakemuksessa voi paljastaa työnantajalle kirjoittajan koko sielun. Tai jos nyt ei sielua, niin asenteet ja osaamisen. Olin täynnä intoa hyvän kielen puolesta, Pyhä Johanna puhtain rinnoin ja kirkkain otsin.

Nyt voisin kai kysyä itseltäni, että uskoikohan Taru minun sanojani jo silloin, että hyvä kielentaito on kaiken elämän kivijalka, perusta, jonka on oltava kunnossa, jos haluaa pärjätä. Jospa hän ei sitten uskaltanutkaan yrittää? Vai toteutuiko tässä vain minun viisaat sanani: jos ette osaa kieltä, ette voi osata paljon muutakaan ettekä pärjää maailmassa?

(Valokuva Jan Fikacek, Praha)