Tuomio 7: Kultaryöstöt

Lopuksi tuomitaan kultaryöstöt.

Tässä kohden minun on pakko myöntää puritaanisuuteni, niin edistyksellinen, antavainen ja vapaamielinen ihminen kuin tahtoisinkin olla. Sanoohan nimittäin kirjailija Henning Mankellkin, että jos hän olisi köyhä maputoalainen, hän varmaan ryöstäisi Henning Mankellin. Kunnioitan tätä ajatusta suuresti, ja koetan pitää sen takaraivossani, kun pahin tuomitsemisvimma iskee.

Voidaan siis hurskastella ja sanoa, että kukaanhan ei ryöstä kultaa muuta kuin tarpeeseen. Eikö sitä siis tulisi hänelle sallia? Ei mielestäni, koska kulta voi olla hyvin rakas omistajalleen, hän on saattanut kiintyä siihen suuresti, se voi olla hänen koko elämänsä. Sitten tulee joku pitkäkyntinen, ja vie kullan.

Muistan, miten suivaannuin erään papinrouvan puolesta, kun tuli toinen nainen, joka otti ja vei tämän papin itselleen, pois hyvältä vaimolta. Vai oliko se niin, että pappi otti tämän nuoren naisen - väliäkö hällä, kullanryöstö siinä kuitenkin tapahtui. Vaimo piti tuskablogia, joka saavutti suuret lukijamäärät. Häntä lohduteltiin kovasti, koska mies osoittautui pahanlaatuiseksi narsistiksi, joka piinasi vaimoaan vielä jättöprosessissa monin tavoin, koetti omistaa tämän elämän viimeiseen saakka toisen naisen sylistä käsin.

Eniten minua kummastuttaa se, että ihmiset eivät välitä siitä, onko ihminen liitossa toisen kanssa, vaan suhteita aloitetaan varattujen kanssa, jos toinen vain suostuu peliin. Näin on tietenkin ollut maailmansivu, mutta nyt kun ihmisellä on tietoa enemmän kuin koskaan ja enemmän mahdollisuuksia käyttää myös henkistä kapasiteettiaan, ihminen kohtelee entistä huonommin itseään ja läheisiään. Pettämistä ei siis aina edes tunnisteta, sitä ei pidetä minään, ja uskollisuutta noudattavia saatetaan pitää moralisteina. - Tämä kaikki on laiskaa ajattelua! Toisaalta olen kyllä miettinyt, onko nollatoleranssin edellyttäminen uskollisuudessa enää tarpeen. Avioeron perusteeksi kai edelleen riittää uskottomuus?

Itse en nimittäin paheksu sukupuoliyhdynnän harjoittamista sinänsä, asian ydin ei ole siinä, vaan enemmän ihmettelen henkistä puolta, petosta, jos asia salataan kumppanilta. On eri asia, jos puolisoiden välillä vallitsee tunteiden väljyys, jossa saa noudattaa hetkellisiä himojaan vapaasti. Näihin liittoihin en kuitenkaan osaa uskoa, enkä usko, että niistä sikiää itseensä luottavia lapsia, koska tällaiseen lepsuuteen täytyy liittyä kuitenkin liittyä ahdistavaa salailua. Tuskin lapsille kerrotaan että iskä on nyt yötä yhdellä naisella tai että äiti on Taunon luona, tulee varmaan kohta.

Olen kertonut, että joskus viisi vuotta sitten koetin lyhyesti tutustua chatteihin. Lyhyeksi se tutustuminen jäikin. Miehistä valtaosa oli reilusti varattuja, osa aika törkeitä vaativassa epärehellisyydessään. He etsivät selkeästi rakastajattaria, salaa vaimoiltaan, olivat valmiit tulemaan satojenkin kilometrien päästä Pikkukaupunkiin. Osa jopa piti itsestäänselvänä, että suostun, joten heidän verkkonsa ovat myös ilmeisen antavia, ja saalista olikin kertoman mukaan tullut.

En oikein ymmärrä, pitäisikö minun avartaa henkeäni vai ruumistani, vai vain vaihtaa ajatukseni. Kun jos on naitunakin eli liitossa olevana tyytymätön ja jopa onneton, niin voiko se onni tulla vieraasta panosta? Eikö onni löydy ihmisen sisältä eikä haarojen välistä?

(Maalaus Akseli Gallen-Kallela)