Terveisiä Hugo Simbergille!

"Itsemurhaa ei tehdä sen takia etteikö olisi muita vaihtoehtoja, tämä on väärä käsitys. Aivan kummallinen käsitys. Itse asiassa itsemurha jätetään tekemättä, jos ei ole muita vaihtoehtoja."

Ota tästä sitten selvää. Näin sanoo muuan kommentoija edellisessä keskustelussa, jossa alkava harmaanvetinen kevät oireilee hieman masentuneesti. Olin sanonut, että minusta kysymys siitä, onko itsemurhan tekijä itsekäs, on vailla merkitystä, toisarvoinen, koska itsemurhia ei tehdä näyttömielessä tai suuttumuksesta tai muustakaan laskelmoidusta seikasta, vaan tilanteessa, jossa ei ole muita vaihtoehtoja. Jälkeenjätetyt anteeksipyyntökirjeet puhuvat puolestaan - ihminen kyllä tietää jälkeenjäävien tuskan, mutta kun oma tuska on ylikäyvää, ei ole vaihtoehtoja. On mentävä, nostettava purje, noustava siiville, vedettävä puikot kutimesta, heitettävä lusikka nurkkaan, hypättävä alas, nieltävä pillerit.

Olen jotenkin sulkenut pois sen vaihtoehdon, että itsemurhia tehtäisiin viileästi harkiten, tyynessä tilassa, jopa kostoksi jälkeenjääville. Esimerkiksi minun varhainen esi-isäni hirtti itsensä hevostallin ylisille delirium tremensin riivaustilassa. Voisi sanoa ehkä, että mies ei ollut tolkussaan eikä järin paljon harkinnut tekostaan ja jälkeenjäävien häpeää ja tuskaa tai mahdollista helpotusta. Tunnettuja äärettömän tuskatilan itsemurhia ovat lisäksi syöksymiset junan alle tai koskeen, hyppäämiset katoilta, ikkunoista, Eiffelin tornista, vuoren partaalta.

Mietin sen viime talvena itsensä hiljaisesti metsään jäädyttäneen teinitytön itsemurhan motiivia ja hänen mielensä viileyttä tai kuumuutta. Hän oli vain kävellyt talvisen valkeaan metsään keskellä päivää eikä tullut koskaan pois. Hän on yksi niistä sadasta nuoresta, jotka vuosittain surmaavat itsensä Suomessa, tytöt enenevässä, pojat laskevassa määrin.

Mietin myös sitä televisiodokumentin tyttöä, joka sanoi, että äiti, mä en jaksa elää. Hän halusi lakata olemasta, vaikka kaikki oli ulkoisesti hyvin, oli vain ne mielen peikot, jotka pelottivat ja ahdistivat hulluuteen saakka. Ihminen voi varmaan pelätä kuulemiaan ääniä - vaikkei ehkä kuulisikaan - niin paljon, että luulee kuulevansa. Voi pelätä vaikka sitä, että ääni käskee tappaa itsensä, toistuvasti, vaikkei oikeasti ääni mitään käske, on vain se pelko, että käskee se kuitenkin heti kun olen yksin. Kun pelko valtaa mielen, se on kokonaisvaltaista eikä siinä ole vaihtoehtoja, on hypättävä tai jotain, saatava ne äänet vaimenemaan.

Muistan miten kuuntelin joskus jossakin paikassa ilmastointiputken hurinaa ja sieltä kuuluvia ääniä. Ihan kuin ihmisjoukko olisi ollut jossain, äänten kakofonia oli kuin iloisen ravintolaillan. En ollut enää varma, kuvittelinko vai kuulinko. Samanlaisen kuvauksen löysin Kyllikki Villan Lokikirjasta. Kirjailija oli maannut hytissään ja kuullut unenhorteessa ilmastointiputkista selkeää äänten kakofoniaa, muttei erottanut sanoja. Hän ei ollut varma, olivatko kyseessä ihmisten äänet vai putken hurina. Koin Villan kokemuksen hyvin lohdullisena.

On siis kuitenkin ehkä pakko olla niin, että itsemurhia tehdään erilaisissa psyykkisissä sielun ja ruumiin tiloissa, ei vain äärimmäisessä ahdingossa. Siri Hustvedtin kirjassa Vapiseva nainen puhutaan konversiohäiriöistä, joilla tarkoitetaan hysterian muotoja. Mieli voi vaikuttaa elimistöön niin, että se reagoi vapinalla tai vetämällä jonkin paikan shokkitilaan. Mietin sitä, että itsemurha voi olla myös konversiohäiriö, mieli vapisee liikaa, ihminen ei kestä lepatusta vaan pohtii, että tätäkö elämä on, aina vaan.

Tuota jään kuitenkin vielä miettimään, mitä tarkoittaa yllä sitaatissa se, että itsemurha jätetään tekemättä, jos ei ole muita vaihtoehtoja. Siihen kätkeytyy varmaan suuri viisaus. Oikeasti, en ironisoi.

(Maalaus Pekka Vuori, Terveisiä Hugo Simbergille)