Evakon laulu

Olen aika isänmaallinen ihminen, oman aikani lapsi. Tulisina hippivuosinanikin rinnassani liikahti joulukuun kuudentena, ja huomasin sytyttäväni kämppäni ikkunalle kaksi valkoista, vaatimatonta kynttilää avattujen verhojen väliin, vaikka silloinen partaradikaali poikaystäväni tapaani tuhahtelikin.

Jotenkin itsenäisyyspäivä saa edelleen jopa kyyneleet silmiin, kun miettii omia vanhempiaan ja heidän esi-isiensä kovia kohtaloja. Äiti oli hyvin nuori sodan aikana ja menetti häiden aattona jo kolmasti kuulutetun sulhasensa, josta ei saanut myöhemmin puhua, niin kipeä tapaus oli. Ei vaikka äidin vihreässä kapiokirstussa oli salaperäinen valokuva-albumi, jossa onnellinen kihlapari hymyili Turussa otetussa kuvassa sormukset välkkyen. Albumi päättyi syksyisiin kuviin äidistä, joka seisoi sisarensa tukemana Alahärmän asemalla, puun alla puistopenkin vieressä. Kaikkein viimeisin kuva oli ryhmäkuva, jossa äiti katsoi vakavana valkoiseen arkkuun pohjanmaalaisten sukulaisiksi jäämättömien ihmisten keskellä, etulinjassa. Äiti ei siis koskaan puhunut Kyöstistä, vaan vei salaisuuden hautaansa mukaan. Hän ei myös koskaan pystynyt katsomaan Tuntematon sotilas -elokuvaa, ei vaikka isä naureskeli kirjan repliikeille lukien niitä ääneen kännipäissään. Ikuisesti muistan, miten hän tirskui Linnan "tyttö kävelee persläpi käsivarrella" -ilmaisua.

Isä oli viestintäupseeri, eikä minulla ole käsitystä, mitä hän teki sodassa. Ainoa muistikuva isän sotasuhtautumisesta on jostakin radiosta kuuluneesta Porilaisten marssista, jonka aikana isä veti kätensä lippaan ja teki sotilaallisen kunnianosoituksen, seisoi kuin patsas koko marssin ajan. Olikohan kyseessä kenties jokin olympialaisvoitto joskus 60-luvulla?

Yksi asia minua on jäänyt hieman vaivaamaan Suomen sotamaineessa, ja se on kantaväestön suhtautuminen sotasiirtolaisiin, joita minunkin äitini hieman tuhahdellen kutsui evakoiksi. Evakosta muodostuikin mielikuvissani mustalaisiin verrattava etninen ryhmä. Vähän niin kuin maahanmuuttajat nykyään. Evakotkin puhuivat omituista kieltä, jota sopi vähän nauraa ja pilkata, mie ja sie, ja heillä oli kaikki muka suurempaa kuin täällä meillä. Ainahan me olemme vieraan koettaneet ulkoistaa rakkaasta isänmaastamme, ja vasta kun vieras omaksuu tapamme ja puhuu niin kuin me, hyväksymme hänet.

Minusta maahanmuuttajien asemaa parannettaisiin parhaiten kunnon kotouttamisohjelmalla, jolla kielen oppimiseen panostettaisiin eniten - kielen oppiminen tulee vaatia, koska se on maahanmuuttajan oma etu. Muu tulee sitten perässä, sillä vasta kielen avulla suomalainen kulttuuri voi avautua muualta tuleville, joille tulee siis tarjota opastus maan kulttuuriin. Ei mikään ryhmä voi olla muuttumattomana erillissaarekkeena toisen kulttuurin sisällä etenkään, jos kulttuurien välillä on suurta ristiriitaa esimerkiksi ihmisoikeuksissa.

Muuten ajattelen niin, että alkuperäisten kulttuurien omimmat piirteet tulee saada säilyttää niin pitkälle kuin se länsimaisten tapojen ja ihmiskäsityksen valossa on inhimillistä edellyttää. Mutta kieli on se, joka luo ihmisen identiteetin, ja jos suomen kielen hallintaa ei edellytetä maahanmuuttajilta, identitetti jää vajaaksi ja ympäristö koetaan vieraaksi ehkä koko elämän ajan.