Talvipäiväkirja 6. sivu

Tänä vuonna pahvienkeli oli hukasssa. En löytänyt sitä mistään, ja se on sentään kulkenut mukanani 50-luvun lopulta lähtien ja koristanut aina, kuvitelkaa - aina - joulupuutani.

Äiti sen Kotiliedestä leikkasi ja liimasi pahville, kiinnitti siihen narun ja ripusti kuuseen, kauas elävästä kynttilästä. Aluksi enkeleitä oli kaksi, kenties useampia, mutta tämä yksi vihreämekkoinen on säilynyt. Olen aina asetellut sen kuusta riisuessani huolellisesti talteen koristelaatikon seinää vasten, mutta tänä vuonna se ei yksinkertaisesti ollut laatikossa, joka kaipaa ankaraa siivousta. Koristeita on enemmän kuin tarvitaan, sillä joulutavaroissa on jotain pyhää, ei niitä voi heittää pois.

Voi puhua siis jo romulaatikosta, jossa on myös koristeita. Olen päättänyt siivota laatikon tulevana loppiaisena ja järjestää koristeet erillisiin pikku pusseihin, pallot omiinsa, nauhat omiinsa, muut omiinsa, enkeli - jos se vielä löytyy jostain uumenista - vaikka kirjekuoreen, johon kirjoitan päälle "Pahvienkeli 50-luvun lopulta".

Päivällä otin ruokaperäiset päiväpeitteen päällä, viimeisten kinkunrippeiden väsyttämänä. Rupesi paleltamaan ja koin yhtäkkiä tutun tunteen. Muistin asian jota en tiennyt muistavani. Isä kääri minut nimittäin lapsena aina pussiin, kun laittoi minua nukkumaan. Hän taittoi peiton reunat tiukasti patjan alle, niin että olin kuin kapalossa ja pääsin hädin tuskin liikkumaan. Vähitellen pussi lämpeni ja oli lämmin turvallinen olo.

Makasin kinkkua sulatellen suorana kuin pussissa, ja isän myötä muistin muutakin lapsuutta. Muistin nimittäin Marja-Liisan, monilapsisen naapurin perheen ruskeatukkaisen tytön, joka hinkkasi itseään liiterin seinää vasten ja sanoi pihan lapsille, että kattokaa, kun tekee näin niin tekee kauheen hyvää pepusta. Koitettiin siinä sitten kaikki yhdessä, tekeekö meilläkin hyvää kun hinkkaamme itseämme liiterin seinää vasten. Marja-Liisa neuvoi tarkan paikan mistä piti kihnuttaa ja sitten kihnutimme. Aika moni sanoi että teki hyvää, kun sen piti mennä niin, sen leikin. Minulla ei tehnyt vaikka koetin eläytyä. Marja-Liisa oli ihan punaisena.

Leikimme siinä sitten peppulääkäriäkin koko pihan lasten voimin. Yksi oli tohtori, muut seisoivat alushousut polvissa jonossa etupuoli paljaana, ja lääkäri käski pyllistää ja tutki tikulla pyllyn jokaiselta. Jostain syystä tätä peppulääkäriä leikittiin monet kerrat, salassa aikuisilta.Vieläköhän lapset muuten leikkivät peppulääkäriä vai olimmeko me maailmankaikkeuden ainoat lapset, jotka tätä leikkivät?

Näistä muistoista heräsin sitten kahville ja lähetin kiitosviestin sukulaiselle, joka antoi minulle lahjaksi koulupuvun lapselle, siis eettisen lahjan. Se oli ehkä ilahduttavin joululahja. Toiseksi paras oli tyttären antama tummanlila intialaishenkinen ohut krepattu hippipusero. Hän ei suostu uskomaan, että olisin luopunut hippiydestäni. Pusero sopii kyllä mainiosti päälleni, kun vain olisi minne mennä. Ei sitä täällä kukaan näe.

(Valokuva A. N.)

JK Panin kokeeksi sivupalkkiin lukijagadgetin, mutta en ole varma vielä sen hyödystä, koska samoja nimiä näkyy myös alla olevassa blogilistassani. On ihan mukavaa saada siihen kyllä näitä kuvia! Täytyypä itsekin ilmoittautua lukijaksi muille.