Työmiesaski ja kaljapullo

Tänään on isän syntymäpäivä, joulukuun kolmas. Hän täyttäisi sata vuotta, jos eläisi. Hän oli lähes viisikymmentä, kun synnyin.

Minulla on varhainen muistikuva hänen merkkipäiviltään, jolloin meillä oli kai juhlat, koska oli kukkia ja lahjoja tuli, mm. hopeinen sikari- ja tupakkalaatikko, ja lehdessäkin oli kirjoitus isästä, kuinka hän oli mm. tuonut shakinpeluun tunnetuksi paikkakunnalla ja perustanut shakkikerhon yhdessä tulevan opettajani kanssa, joka tulisi vielä huomauttamaan minulle, pienelle ainetta tuhertavalle räkäiselle etupulpettilaiselle: Älä niiskuta, niistä nokkasi, eikö sinulla ole nenäliinaa? Mutta tätähän ei kukaan tuolloin vielä tiennyt, eikä se merkittävä tapahtuma olekaan suurempien tapahtumien varjossa, onpahan vain jäänyt ikuiseen muistiin hävettävänä kokemuksena.

Isän ajatteleminen tuo siis mieleeni häpeän, tuon tunteista ehkä kiinnostavimman, ihmistä nakertavan, mutta positiivisenakin pidetyn voimavaran. Isä oli aina humalassa, vei kaikesta terän. Hänen tilansa piti aina ottaa huomioon, ja hän tavallaan riisti lapselta lapsena olon, aikuiseen turvaamisen. Hän keitti lopulta rahojen loputtua toimistonsa kaapissa kiljua, niin että huoneessa oli omituinen imelä haju eikä sinne tehnyt enää mieli mennä katselemaan kirjoituskonetta ja valtavia paperipinoja, hiilipapereita, vesileimapapereita, erilaisia kirjekuoria, kirjevaakaa, tasa- ja puolitunnit lyövää ruusukelloa josta opin kellonajat, hopeapäistä paperiveitseä, pientä pöllökuvioista hopeista kirjanmerkkiä, uushopeisia pikkuisia tupakkalaatikoita ja rosopintaista aitohopeista rasiaa täynnä vanhoja kolikoita, joista kaunein oli hopearahoista yhteen sulatettu rannekoru, jota oli kiva hipelöidä - lukemattomasti pieniä kauniita ja arvokkaitakin esineitä, jotka vetivät minua puoleensa ja jotka hävisivät jossain vaiheessa ties minne.

Kaikkein suurin häpeä koitui osakseni eräänä päivänä. En muista tarkkaan, miten vanha olin, mutta korkeintaan alakoululainen, koska päälläni oli äidin kutoma punainen villatakki ja edestä napitettava ruudullinen mekko, joka jätti polvet paljaaksi. Otsatukassa oli pinni.

Isä nappasi minut leikeistäni. Hän iski käteeni äidin ruskean ostoslaukun ja muutaman kolikon ja sanoi, että haepas isulle kaljapullo ja työmiesaski meijeristä. Meijeri oli iso meijeri, jonka kyljessä oli pieni sekatavarakauppa. Maito annosteltiin mitalla kannuihin, ja myyjillä oli valkeat hilkat ja esiliinat. Sanoin isälle, että en mene, en tahdo hakea. Isä ärjäisi, että kyllä sinä menet ja pamautti minua nyrkillä päähän, ei lyöden, vaan pysäyttäen kätensä, symbolisesti näyttäen mitä tapahtuu, ellen mene. Tämä on ainoa kerta, jolloin hän koski hiuskarvaani.

Astelin sillan yli kasseineni ja asettauduin emäntien maitojonoon häveten jo etukäteen ostoksiani, jotka piti sanoa maitomyyjälle niin että muut kuulivat. Aika oli raittiusvalistusaikaa, jolloin väkijuoma oli kirosana, ja kaikki juominen oli syntiä ja pahetta. Minun on täytynyt lähes kuiskata nuo sanat: Työmiesaski ja kaljapullo. Tämän tapauksen jälkeen aloin piiloutua isältä, ettei hän taas lähettäisi minua ostamaan itselleen kaljapulloa. Leikin ullakolla, vintillä, kapusin omenapuuhun oksien suojaan, istuin ulkorakennuksessa puupinon takana lukemassa kirjojani, ja onnistuin välttämään monta kauppareissua. Mutta aivan liian usein isä sai minut kiinni ja pani asialle ostamaan kaljapulloa tai Työmiesaskia, pahimmassa tapauksessa kumpaakin.

Isän kaunis valokuva on nyt kuitenkin kehyksissä, ja pääsee iltaisin osalliseksi kynttilän loisteesta. Tosin kuva on takarivissä, jottei se paista sieltä silmiin liian häikäisevästi. Katson sitä kun huvittaa, mutta en tahdo, että se katsoo minua yllättäen jostakin puuhasta ja käskee hakemaan isulle kaljapullon.

(Maalaus Paul Cezanne)