Tässä vaihteeksi juuri otettu kuva työhuoneestani, ikkunan vierestä. Tuossa tuolilla minä yleensä kirjoitan nämä päreeni ja kommentitkin, kun olen päiväsaikaan koneella. Iltaisin olen alakerrassa ja avaan usein vielä läppärin, etenkin ellei televisiosta tule mitään merkittävää, kuten hyvää elokuvaa tai dokumentteja tai ajankohtaiskeskusteluja, mieliohjelmiani tästä mediasta.Eilen katselin televisiosta turhuuksien turhuutta, itsenäisyyspäivän juhlavastaanottoa, ja valitsin kauneimmaksi naisten puvuksi Satu Taiveahon yksinkertaisen tyylikkään, mutta hyvin naisellisesti ja sulokkaasti kannetun vihertävän puvun. Myös Tanja Karpelan puku oli kaunis, ja istui kuin valettu ylvään kantajansa päällä. Se vaan, että kantaja oli turhan koleerinen avatessaan suunsa ja etsiessään nähtävästi edelleen poispääsyä missin roolista. Hän luultavasti menettää paljon ominta omaansa joutuessaan taistelemaan jotakin vastaan.
Muuan blogitoveri sanoi muuten taannoin, että kirjoitan suppealla repertuaarilla. Ei hän näitä sanoja käyttänyt, mutta minä käytän kun en muista tarkkaa sanamuotoa. Olkoon tuo ylläoleva höpötys siis osoitus repertuaarini laajentamisyrityksestä.
Tytär sanoo muuten samaa kuin tuo blogitoveri. Palaan asioihin, kun muut ovat jo menossa eteenpäin. Myönnän auliisti. Minä kun näen kääntämättömiä kiviä siellä, missä muut kävelevät niiden yli. Olkoon näin edelleenkin, koska tämä lienee omintani.
Ne jotka ovat kyllästyneet Pekka-Eric Auvisen pohtimiseen, jatkakoot blogirullasta toisiin blogeihin ja uusiin aiheisiin, minä käännän vielä yhden kiven samanlaisella sitkeydellä, jolla Lehto, Rahikainen ja Määttä seisoivat taas eilen kovennettua venäläisessä pommisateessa.
Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä (12/2008) oli nimittäin pitkä ja valaiseva artikkeli Pekka-Eric Auvisen internetissä avautuvasta henkilökuvasta nettiystävien kertomana. Todisteena oli lukuisia Auvisen ja nettiystävien kirjoittamia tekstejä, joissa natsi-ihailijana pidetty Auvinen tuomitsi natsihenkeä. Ristiriitaista, mutta puhuvaa, uskottavaa, elämänmakuista. Nyt aletaan päästä syvyyksiin.
Artikkelista ilmenee, että Auvinen oli internetissä syvästi rakastunut, sai vastarakkautta, eli elämänsä unelmaa, kunnes rakas löysi yhtäkkiä toisen, alkoi kirjoitella rakkausviestejä avoimella foorumilla kaikkien edessä toisen kanssa. Auvisen vastaviesteissä puhuu sydänjuuria myöten satutettu mies, poika, ensirakkautensa raunioilla. Tapahtumat tiivistyvät nyt pikavauhtia kohden traagista pistettä, jonka kaikki tiedämme.
Tästä Auvisen rakkauden pettymyksestä on kirjoitettu varsin vähän, vain viitteellisesti. Auvisen viestejä lukiessa hänen tunnemaailmaansa on jopa helppo samaistua. Hänellä oli lisäksi edessä armeijaan meno, kutsunnat, joita hän pelkäsi suuresti. Ei ole ihme, että Auvinen on kiinnittänyt edessä avautuvaan sieluun, persoonaan kaikki elämänsä unelmat, ja näin rakkaus on saanut todellisuuttakin suuremmat sfäärit.
Mieleen tulee tässä vielä muuan toinenkin Pekka, oppilaani, joka teki itsemurhan oltuaan viikon armeijassa. Ei yksinkertaisesti kestänyt edessä olevaa miesten koulua.
(Valokuva Iines 7.12.2008)
Että ihana rakkaustarina henkilön kanssa jota ei ole koskaa läheltä nähnyt, kuullut, haistanut tai maistanut?!? No, sekin on varmaan mahdollista tälle nettisukupolvelle...8]
VastaaPoistaInkivääri
VastaaPoistaKun selaan nettiä ja luen blogeja, havaitsen rakkaustarinoita, onnellisia, onnettomia rakastamisia, ihania ihastumisia nettipersooniin.
Kyllä rakkaus netissä on reaalinen ja tosi asia. Tällä lentävät suudelmat ja sydänveri, täällä riudutaan rakkaudesta ja epätoivosta. Eikä sitä tapahdu vain teinixien IRC-gallerioissa.
Rakkaus on saanut uusia ulottuvuuksia.
Kun nyt kirjoitat melkein joka päivä tuntuu, että olen aina myöhässä kommentoimaan. En kyllä kommentoi usein!
VastaaPoistaKun kirjoitettiin satakuntalaisten kitsaudesta...Kuka nykyajan ihminen tosta noin vaan antaa kohtuullisen ison osan omaisuuttaan, maata, peltoja, vaikka sijoitusasuntonsa täysin vieraalle ihmiselle. On upea juttu että joskus annettiin, mutta on ymmärrettävä ilman suurta paheksuntaa, että helppoa se ei voinut olla!
Erilaisia tunteita oli silloinkin vaikka niistä ei niin saanut puhua.
Siitä ajasta on pitkä harppaus tähän nettirakkauteen, virtuaalielämään... Siis edellinen ajatus oli aasinsilta..
Jos voisi valita, ehkä pettyisin ja rakastaisin mieluummin livenä. Mieluummin livenä. Kiitos.
Anonyymi,
VastaaPoistatoit esille huomionarvoisen uuden näkökulman edelliseen evakkokeskusteluun - se olisi voinut olla siellä keskustelijoiden mietittävänä - tästä sitä eivät ehkä kaikki huomaa. Uuden keskustelun avaaminen muuten ei sulje vanhaa - sa voi hyvinkin jatkua.
Tuo omastaan antaminen on nimittäin tärkeä syy, kun mietitään evakkojen nuivaa kohtelua. Tosiaan, kuka voi vilpittömästi sanoa antavansa omia tiluksiaan mielellään vieraille ihmisille! En minä ainakaan. Sen täytyy olla aiheuttanut paljon katkeruutta.
Mitä tulee tuohon rakkausasiaan, niin tietenkin sitä kokisi mieluiten rakkautensa lihallisenkin täyttymyksen - ja reaalisen onnen tai pettymyksen.
Jotenkin vaan internetissä koettu rakkaus voi olla asteikoltaan yhtä painavaa ja onnea tai surua tuovaa kuin reaalissa, vaikka tapahtuisi vain sanoja ja haaveita vaihtamalla. Väitän että internet on laajentanut ihmisen kykyä tuntea tunteita eri muoteissa kuin ennen.
Luin tuon Auvis-artikkelin netistä. Kyllä tosiaan tuollaista massamurhaan päätynyttä asiaa pitää saada ja täytyykin voida käsitella. Onhan siinä tietysti se puoli, että kuuluisuus saattaa saada aikaan houkuttelevuutta. Kuuluisuus millä hinnalla tahansa, on tämän päivän sana.
VastaaPoistaNettiä seuraavalle on tosiaankin selvää, että nettirakastuminen on meille kypsään ikäänkin ehtineille mahdollista. En viitsi mainita nimiä, koska se on naurettavaa samalla kun se on hellyttävää.
Netissähän voi puhua kirjoittamalla paljon enemmän kuin luonnossa, ei se ole siinä mielessä ollenkaan väheksyttävää. Persoonallisuuden keskeiset seikat näkyvät, ei ulkonäkö ja glamouri ja sen puute.
Minustakin kuitenkin live-elämä on ratkaisevaa. Olen tavannut kolmekin kertaa nettituttavuuden ja olen pettynyt. En ehkä niihin tapaamiini henkilöihin vaan itseeni, kun en osaa ihastua.
Senssit ovat menneet, krempat ja muut ovat jääneet jäljelle.
Minusta tuntuu, että mitä enemmän me tavalliset kansalaiset saamme käsitellä näitä nuoria Kullervoita avoimesti, sitä lähemmäksi pääsemme heidän sieluaan ja tuskaansa. Itse ainakin tunsin entistä enemmän myötätuntoa Pekka-Ericiä kohtaan, kun luin nuo rakkausasiat lehdestä.
VastaaPoistaTunsinhan minä ennenkin, vaikka pohdin voimallisesti varhaisvuosien merkitystä. Jostakinhan on lähdettävä, ja sitä kautta edeten asiat alkavat hahmottua.
Maalainen - minä en ole koskaan rohjennut kohdata nettituttavuutta, ja olen ehkä menettänyt elämäni rakkauden. Tai sitten toinen vaihtoehto - olen menettänyt pettymyksen, jos en olisi kuitenkaan kelvannut tai jos toinen ei olisi sytyttänyt samalla tavoin kuin verbaaliviestinnässä. Sekin tuntuu pelottavalta, ettei olisi edes sitä nettirakkautta. Silloin vasta tyhjää olisi.
Mietin entisaikaista kirjeenvaihtoystävyyttä, joista niistäkin monesta syveni kestävä ja rakastava suhde. Mutta siinä oli mukana aikaväli, selkeä halu pitää yhteyttä. Ja osassa niistäkin petyttiin. Ja osassa riitti ajatusten ja / tai kielitaidon vaihto.
VastaaPoistaNyt vain pitäisi olla niin nopea. Ja jos sympatiaa osoitat, se tulkitaan pitemmälle meneväksi.
Mutta onko tämä nyt niin poikkeavaa reaalielämästä? Ennenkään?
Se taas, mikä johtaa itsensä sitomiseen yhteen ainoaan ihmiseen (vaikka se olisi ensi rakkaus) tai aatteeseen, on ihan toinen kysymys.
Tv välittää kuvia, joissa teini-ikäiset nauravat toisilleen, halveksivat toisiaan. Eivät ne kokemukset haavoitta mene. Toisen tunteiden kunnioitus, vaikka ei niihin vastaisikaan, kuuluisi myös opiskeltaviin asioihin.
refanut
Refanut,
VastaaPoistaitseäni kiehtoo enemmän nopea ajatustenvaihto, verrattuna entisaikaiseen kirjeiden vaihtoon.
Kun nyt on internetissä huomannut, miten nopeasti tilanteet elävät ja ihmisten mieli muuttuu, tunnetila vaihtuu hetkessä toiseksi - en enää osaisi uskoa perinteisen kirjeen sanomaa: kirjeen kirjoitushetkellä tunnettu tunne voi olla jo ohi, kun saa kirjeen postilaatikkoonsa.
Jos siis saisi vaikka kosimakirjeen kirjeenvaihtoystävältään, se olisi tavallaan vanha jo saapuessaan perille. Ystävä olisi ehkä jo löytänyt uuden.
On kuin olisi astunut karuselliin astuttuaan internetin vuorovaikutusfoorumeille, chatteihin ja mesetyksiin. Itseltäni ainakin on osin kadonnut myös luottamus tunteiden vakauteen. Internet näyttää jotenkin surullisella tavalla ihmisen kakofonisen puolen, elämän ohikiitävyyden ja tilanteiden liukumisen ohi. Silti nettivuorovaikutus kiehtoo elävyydellään.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaHG:Olet nyt ylittänyt rajan, jonka takana odottaa syyte kunnianloukkauksesta. Nyt kipin kapin ensin lääkäriin ja sitten odottamaan postia.
VastaaPoistaHaluan korostaa, että en yhdy Judge Dreddin mielipiteeseen kunnianloukkauksesta. Tämän sanon törmättyäni juuri eräässä blogissa blogiani koskevaan ajatustenvaihtoon.
VastaaPoistaEi minua loukkaa mitenkään väite, jossa minua sanotaan huumeidenkäyttäjäksi, sillä en ole koskaan edes kokeillut huumeita.
Pahoittelen kommenttisensuurin tilapäistä käyttöönottoa. Arvelen, että Kemppisen blogissa on tismalleen sama syy samaisen sensuurin käyttöönottoon kuin minulla. Poistan sen kun tilanne rauhoittuu.
Nyt aamulla poistan tämän sensuurin, koska periaatteessa kammoan esteitä viestimisen tiellä. Päinvastoin - tietä tulee siloittaa erilaisille ajatuksille ja mielipiteille ja rohkaista sanomaan niitä.
VastaaPoistaOikeastaan tuo teesi oli johtava periaate työssäollessani - rohkaisu sanoa.
Olen joutunutkin nyt vakavasti miettimään, mitä sananvapaus on - kliseinen käsite. Vielä kliseisempiä tulkintoja on maailma täynnä, ja kyllä ne kaikki osuvat oikeaan ainakin joiltain osin.
On ehkä helpompi sanoa, mitä sananvapaus ei ole, joten sanon vain, että sananvapaus ei mielestäni ole sanan väärinkäyttöä sellaisiin omiin tarkoitusperiin, jotka tuottavat toiselle selvää eettismoraalista tai inhimillisyyttä loukkaavaa vahinkoa.
On puhuttu paljon kunnian loukkaamisesta blogeissa ja kysytty, mikä se bloggaajan kunnia on, kun bloggaaja on anonyymi skribentti.
Puhuisinkin mieluummin juuri ihmisyyden tai skribenttiyden loukkaamisesta kuin kunnian, mutta kunnianloukkaus on juridisesti pätevä termi, jota taas ihmisyyden tai skribenttiyden loukkaus ei ole. Skribentin oikeus loukkaamattomaan kirjoittamiseen on eettisesti täysin sama kuin julkisesti kirjoittavalla henkilöllä. Mikään muu tulkinta ei voi olla mahdollinen nykyisenä rajattomana viestintäaikakautena.
Olennaista ei myöskään ole minkäänlainen hyötykorvaus tai edes juridinen rangaistus kenellekään, vaan ainakin omalla kohdallani ainoastaan vapaus saada toteuttaa yleisten normien mukaista sananvapautta blogimaailmassa kenenkään estämättä tai häiritsemättä.